Eteenpäin! Muotokuvia näkövammaisista ihmisistä
Eteenpäin! on muotokuvasarja seitsemästä tavallisesta suomalaisesta, joita yhdistää yksi asia.
Muotokuvasarja on julkaistu keväällä 2016 ja muotokuvat otettu joulukuussa 2015. Kuvat on ottanut Petteri Mård ja tarinat kirjoittanut Lauri Hovi.
Paavo, 59
"Asun Pielavedellä ja olen tehnyt hierojan töitä kymmenen vuotta. Työtä on sen verran, että vapaa-ajan harrastukset rajoittuvat lähinnä lastenlasten hoitamiseen.
Hierojan työ pienellä paikkakunnalla ei ole liukuhihnahommaa. Jotkut asiakkaat ovat käyneet kymmenen vuoden ajan. Asiakkaasta huomaa jo ovella, jos hänellä on huono päivä.
Kun asiakas on umpikujassa jollakin elämänalueella, pystyn yleensä vähän neuvomaan. Kun tulee sinuiksi itsensä kanssa, silloin pärjää.
Minä tulin sinuiksi näkövammautumisen kanssa luonnossa liikkumalla. Luonto antaa minulle voimaa. Olen koko ikäni kulkenut metsässä. Olin nuorempana metsuri.
Retinitis todettiin vuonna 1992. Minulla on putkinäkö ja minut on luokiteltu sokeaksi. On paljon ihmisestä itsestään kiinni, haluaako näkövammautumisen jälkeen sulkeutua omiin oloihin. Täytyy kiittää Kuopion yliopistollista sairaalaa, että he patistivat minut liikkumaan ja tekemään. En voisi ainakaan heitä syyttää, jos olisin jäänyt kotiin.
Ai, näkövammaisten keski-ikä on 80 vuotta? Minähän olen sitten nuori poikanen."
Pirjo, 64
"Olen himolukija, ja kirjat täyttävät päiväni aamusta iltaan. Aloin vastikään lukea Päätalon tuotantoa, ja nyt on menossa Iijoki-sarjan 11. teos Tuulessa ja tuiskussa. Olen ihastunut kulttuuriperintöön, joka Päätalon kirjoista avautuu.
Muut harrastukseni ovat liikunnallisia pilateksesta lähtien. Uin, melon, pyöräilen ja tanssin.
Kesällä 2014 menimme vaeltamaan Kiilopäälle erämaahan. Viiden yön vaelluksella kuljimme yli 80 kilometriä. Viimeisenä päivänä joku kymmenen ihmisen seurueesta ihmetteli, miksi käytän vaelluskeppejä erikoisesti. Kerroin etten näe kunnolla, mikä yllätti ihmiset.
Jäin laborantin työstä eläkkeelle vuonna 2000. Näön menetys oli iso kolaus. Menin henkisesti pohjalle.
Menetin näköni matalapaineglaukooman seurauksena. Vasen silmäni on sokea ja oikean silmäni näkökentässä kulkee kapea viiru vasemmasta yläkulmasta oikealle alas.
Kemin Seudun Näkövammaisille on annettava suurin kiitos siitä, että pääsin takaisin tasapainoon. Yhdistykseen liittymisen jälkeen tulivat isoimmat ahaa-elämykset. On tärkeää, että voi puhua ihmisten kanssa, jotka ymmärtävät."
Ella, 4
"Mitä minusta voisi tulla isona? Ihmeellinen kysymys! En ole vielä valinnut kaikista ammateista. Osaan niin paljon kieliä, että minusta voisi tulla isona vaikka tulkki. Tai sitten pappi.
Minä olen myös kova heppatyttö. Olen käynyt ratsastamassa ponilla pari kertaa.
Tykkään käydä päiväkodissa. Siellä on tosi hyvä avustaja, tosi hyvä opettaja ja kaksi tosi hyvää kaveria, Viola ja Linnea. Minulla on paljon kavereita. On näkkärityttöjä ja -poikia ja näkeviä tyttöjä ja poikia.
Annan aiheen isille ja isi kertoo iltasadun. Eilenkin. Se kertoo minusta, pikkusiskosta ja joskus prinsessoista ja lentävistä poneista.
Suosikkileikkini ovat Barbit, prinsessat tai ponileikit.
Maalaan vesiväreillä ja teen muovailuvahalla. Tykkään piirtää esimerkiksi solmuun meneviä sateenkaaria, ympyröitä ja käden kuvia. Siitä tulikin mieleeni, että voisin ruveta isona taiteilijaksi."
Reino, 67
"Paidassani oleva teksti Russarön Järeä tarkoittaa tykistölinnaketta. 234/50 Be tarkoittaa 234 millimetrin 50 kaliiperin merikanuunaa mallia Bethlehem Steel.
Olin merivoimien kapteeniluutnantti ja jäin eläkkeelle vuonna 2003. Olin puolustusvoimien palveluksessa 35 vuotta.
Synnyin Merijärvellä, Oulun eteläpuolella. Päädyin puolustusvoimiin töihin, kun kaverit houkuttelivat minut armeija-aikana. Meri on minulle yhä tärkeä, vaikken enää liikukaan merellä.
Nykyään suuri intohimoni on maalaus. Maalaan akryylimaaleilla pääasiassa asetelmia ja maisemia. Maalasin näkevänäkin parikymmentä vuotta. Siitä ei pääse eroon, kun on kerran aloittanut.
Chili-opaskoira on ollut minulla kolme vuotta. Se on erittäin suuri apu. Sanottiin, että koiran saamisessa menee kolme vuotta, mutta minulla kävi tuuri ja sain Chilin puolessa vuodessa.
Oikealla silmälläni en näe mitään ja vasemmalla näen hahmoja. Menetin näköni nopeasti vuonna 2011. Näkövammautumisen syy oli aivopaineen aiheuttama silmänpohjarappeuma.
Vaimoni kuoli kolme kuukautta aikaisemmin, ja asuin yksin rivitalossa. Ensimmäiset vuodet olivat yhtä painajaista. Entiset työkaverit onneksi kävivät kylässä ja soittelivat. Pikku hiljaa aloin liikkua ja mennä eteenpäin."
Jenna, 15
"Käyn Joensuun normaalikoulussa 9. luokkaa, mutta muutan pian Kirkkonummelle ja haen sinne lukioon. En vielä tiedä, mitä haluaisin tehdä aikuisena, mutta ei tiedä moni muukaan 9.-luokkalainen. Lukion aikana ehtii miettiä. Suosikkiaineitani ovat ilmaisutaito, kotitalous ja yhteiskuntaoppi.
Koulussa käytän lukutelkkaria. Jos en välillä ehdi tehdä muistiinpanoja, otan kuvan kännykällä.
Koulumatkat teen bussilla ja kesällä kuljen pyöräillen tai kävellen. Alakoulussa kuljin vielä koulutaksilla, mutta yläkoulussa aloin liikkua julkisilla.
Lukuaineiden keskiarvo on 8,3, mutta haluaisin nostaa sen keväällä ainakin 8,5:een.
Kummempia harrastuksia ei ole tällä hetkellä, mutta laskettelen ja pyöräilen. Kevättalvella menemme laskettelemaan Leville. Vieraassa rinteessä lasketellessa joku tuttu menee edelläni, samoin pyöräillessä. Tutulla tiellä ajelen kyllä hissukseen itsekseni.
Näen vasemmalla silmällä semihyvin, mutten kovin kauas. Oikealla silmällä näen jonkin verran, lääkärin mukaan erotan sillä valoja ja varjoja.
Tällä hetkellä näkövamma ei rajoita elämääni kummemmin."
Eeva-Liisa, 84
"Lapsenlapset ovat elämän jälkiruoka. Keväällä neljänteen polveen syntyy kolmas lapsenlapsi.
Vuonna 1974 valmistui Muonioon minun suunnittelemani maja, joka on minulle hyvin tärkeä paikka. Nyt lapsenlapsenikin ovat innostuneet ja kunnostaneet sen.
Unelmia pitää olla. Kesällä aion mennä käymään Muonion majalle, kun sinne on laitettu tiekin.
En vielä 70-vuotisjuhlissa tiennyt, että joudun loppuiän olemaan sokeana.
Olin ajanut autoa 48 vuotta. Olin jo eläkkeellä, ja tulin autoreissulta kotiin ja menin nukkumaan. Aamulla herätessäni en nähnyt oikealla silmälläni mitään. Silmänpohjassa oli katkennut verisuoni. Vasenta silmää yritettiin pelastaa, mutta siitäkin lähti näkö.
Tarmoa ja sisua on kysytty. Sokeutumisen jälkeen oli todettava itselle, että eteenpäin pitää mennä, muuten tästä ei tule mitään. Aloin hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, joita seuratessa tuli olo, että kun nuo ovat pärjänneet, niin kyllä minäkin pärjään. Vertaistuki on tärkeää.
Kuuluin yrittäjänaisiin, joten ajattelin että näkövammaisillekin on olemassa yhdistystoimintaa. Olin vertaistukihenkilönäkin pitkään.
Jos mieli maassa lasahtaa paikalleen, siinä ei tarvitse kauan olla ennen kuin ei enää pääse eteenpäin.
Uiminen on minulle hyvin tärkeä asia. Sokeutumisen jälkeen halusin mennä uimaan, mutta takaisin laiturille suunnistaminen oli vaikeaa. Pyysin poikaani tuomaan työpaikaltaan 20 metriä narua. Kiepautin narun toisen pään ranteeseeni ja toisen pään sidoin laituriin ja menin mereen. Hyvin toimi ja muutkin ovat kehuneet konstia.
Huumoria pitää olla, niin sillä sitä pärjää."
Olli, 22
"Olen kotoisin Uudestakaupungista ja muutin opiskelujen perässä Espooseen puolitoista vuotta sitten.
Opiskelen hierojaksi ja koulutuksesta on neljä viikkoa jäljellä. Opiskelut ovat pysähdyksissä, koska loukkasin selkäni urheillessani. Joudun nyt käyttämään kävelykeppejä. Tarkoitus on, että pääsen jatkamaan opintojani keväällä.
Opiskelun pitkittymisen vuoksi en ole vielä päättänyt, mitä aion tehdä valmistumisen jälkeen. Voisin perustaa oman firman, mennä muille töihin tai mennä alkuperäisen suunnitelman mukaan kiertäväksi hierojaksi.
Olen käytännössä sokea, mutta silti salamavalon ääni saa minut sulkemaan silmäni. Reaktio tulee niiltä ajoilta, kun näin. Minulla on vähän valonäköä, mutta välillä saatan nähdä hahmoja ja valoilmiöitä menee sekaisin vanhojen muistojen kanssa.
Näköni alkoi heikentyä vuonna 2009, ja olen ollut sokea kaksi ja puoli vuotta. Syytä sokeutumiselleni etsittiin pitkään, ja syyksi todettiin aivokasvain."