Vuoren valloitus 3

Kuuntele

Kuuntele Vuoren valloitus 3 -tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki

Lue

[Alkutunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin vihdoinkin sanoa pystypäin, tämä on, tämä on - Minun näköinen elämä.”]

Heikki (nauha):  Huomenta ja terveiset täältä Kilimanjarolta Kibo Hutilta 4 720 metrin korkeudesta. Viime yönä yritettiin huiputusta, mutta jouduttiin palaamaan noin 5 300 metrin korkeudesta takaisin. Rupesi pyörryttämään niin valtavasti, että tuntui, ettei pysy pystyssä. 50-100 metriä kerrallaan pääsi etenemään ja taas piti istua. Tehtiin yhteinen päätös avustajan kanssa, että palataan takaisin, että se on liian riskialtista hommaa. Oli kova työ palata takaisinkin, mutta päästiin takaisin tänne majoituspaikkaan. Meillä oli paikallinen tietenkin, yksin tuolla ei saa liikkua, eikä ryhmässäkään ilman paikallista opasta. Oppaan kanssa tultiin tänne. Tuossa on vähän aikaa nukkunut ja nyt tuntuu, että on kroppa palautunut. Pitäisi aamupalaa syödä ja lähteä sitten pikkuhiljaa alaspäin. Täältä on meillä valtava matka vuoren juurelle hotellille. Kyllä tässä vielä tekemistä on. Tässä on miettinyt, mitä sanoisi tästä. Tämmöinen homma tuli mieleen, että siitä huolimatta, vaikka tämäkään unelma ei siinä määrin toteutunut, mitä ajattelin, että pääsee huiputtamaan, niin tämä oli todellakin tekemisen arvoinen asia ja äärimmäisen paljon uusia kokemuksia. Näki uusia ja koki  uusia asioita, ja hienoja hetkiä. Kyllä jokaisen pitää haaveilla ja mahdollisuuksien mukaan yrittää toteuttaa niitä haaveita. Ja ennen kaikkea sanoa ne haaveet ääneen, silloin antaa niille mahdollisuuden toteutua. Ei muuta kuin jatketaan tekemään sitä hyvää työtä, mitä ollaan tähän tähänkin asti tehty. Pyritään toteuttamaan omia ja toisten haaveita. Palataan asiaan.

Harri:                Tosi hieno juttu, että tulitte terveenä takaisin. Meillä tulee nyt Kilimanjaro uusin silmin 3. Lähden omiin kysymyksiin, nyt pojat ette pääse vähällä. Miten löysitte tahdon ja jaksamisen vuorilla, Heikki?

Heikki:              Tavallaan ei se vielä ollut koetuksella, mutta ensimmäinen kerta, milloin sitä kysyttiin, oli toisen päivän kiipeäminen vesisateessa ja rupesi kylmä tulemaan. Mulle on kylmyys todella hankala. Mulla meni kädet niin turraksi, että en saanut esimerkiksi vetoketjua liikkeelle, en saanut kiinni siitä vetoketjusta. Siinä vähän rupesi tuntumaan, että onkohan nyt oikeasti yhtään järkeä tässä hommassa, olenkohan mä ihan väärässä paikassa. Mutta sitten tajusin, että kaikki muut ovat ihan täsmälleen samassa tilanteessa. Kaikilla muilla on ihan yhtä kylmä, kaikki on märkänä. Ei kukaan muukaan luovuta. Enkä tarkoita, että olin luovuttamassa, mutta sai voimaa siitä porukasta. Meillä oli todella hieno porukka. Arin ja avustajan tunsin entuudestaan. Yhteisöllisyydestä sai paljon voimaa.

Harri:                Missäs ne märät vaatteet sitten kuivuu?

Ari:                   Se toinen päivä, joka oli täysin sadepäivä, meillä oli hyvä tuuri siinä, että seuraava päivä oli lepopäivä Holombo Bohatilla vajaassa 3 800 metrissä. Siinä tehtiin totuttautumiskävely päivällä ylemmäs. Sattui tuulinen ja aurinkoinen keli, niin pystyttiin siinä kuivaamaan, että todennäköisesti kaikki sai siihen mennessä kastuneet tavaransa kuivattua, joka oli äärettömän tärkeä myös huiputusyön juttua ajatellen, ettei tarvinnut märkiä kenkiä tai muuta laittaa yöksi pakkaseen jalkaan sinne.

Harri:                Miten tsemppasitte toisianne, vai tsemppasitteko?

Heikki:              Meillä varmaan jakautui porukka, noin karkeasti voisi sanoa, jollain tavalla kahtia, että siellä samanhenkiset oli samassa porukassa. Kyllä se oli hervotonta huulenheittoa, huumoria ja nauramista. Kyllähän se tuli semmoisen kautta. Siellä sai oikeasti olla oma itsensä ja toinen hyväksyttiin semmoisena kuin se on. Keskusteltiin ja puhuttiin asioista ja puhuttiin tuntemuksista ja miltä tuntuu ja tuntuuko miltään. Ja jos harmittaa, niin mikä harmittaa. Jaettiin tuntemuksia ja kokemuksia. Siitä se tuli.

Harri:                Puhuttiinko näkövammaisuudesta?

Heikki:              Mä huomasin, että alkuun todella hienotunteisesti tästä puhuttiin, mutta mitä pidemmälle päivät meni, ja sanoin aina, että saa kysyä ja en todellakaan pahastu, jos kysytään ja saa keskustella, jos haluaa. Ja tuli ihan hyviä keskusteluita ja tuli kysymyksiä miten pärjään ja millä tavalla näen ja tarvitsenko apua jossakin. Se meni niin luontevaksi muutamassa päivässä se homma, että meillä oli samat kämppäkaverit aina, ja kun pengoin hämärässä kämpässä mustaa laukkua, niin siellä huikattiin heti, että mitä sä etsit, sanoin jotakin, niin ”Siinä se näkyy olevan, katso oikealta puolelta sieltä”. Se meni todella hienosti.

Harri:                Mites tämä Arin vetämä 17 hengen porukka? Eli suomalaisia, eikö niin?

Ari:                   Joo, suomalaisia. Ja tosiaan kuten Heikki sanoi, niin kyllähän aina tällä matkalla väkisinkin porukalla on yhteinen tavoite ja kaikkia ikäviä asioita ja hyviä asioita koetaan niin paljon yhdessä kahden viikon aikana, että hitsautuu normaalia kiertomatkaa tiiviimmäksi se porukka. Vaikka siinä nyt oli, kuten Heikki sanoi, se vähän jakautui kahteen. Siinä oli neljä pariskuntaa, jotka oli enemmän tai vähemmän omissa oloissaan, mutta kuitenkin aina yhteisen tavoitteen eteen hekin työskentelemässä. Ja sitten semmoinen tiiviimpi joukko meitä oli siinä, jotka oli joko kaksin matkustavia, ei-pariskuntia ja sinkkuna matkustavia, niin se porukka oli mainiosti kyllä yhdessä. Kyllä siellä tosiaan ihan viimeiseen leiriin Kibo Hutille mennessä nauru raikui siellä, sen kuuli. Tulin siellä viimeisenä aina jonkun paikallisen oppaan kanssa. Huumori oli vahvasti esillä. Se on monesti tiukassa paikassa semmoinen helpottava tekijä huumori pitää siellä mukana. Siellä aika tiukasti tehdään töitä, niin se vähän keventää. Mun mielestä Heikki otettiin loistavasti vastaan. Tätä en ole ennen sanonut Heikille, tulkoon se tässä nyt julki, niin yksi matkustaja sanoi, kun me lähdettiin, että on ihan mahtava juttu meidän kannalta, että Heikki on mukana, että se tuo erilaisen näkökulman koko tähän matkaan. Tällä tavalla yksi asiakas mulle sanoi siinä.

Harri:                Joo, tuo on todella hienoa! Ja onneksi Heikki on optimisti-Heikki. Kertokaapas mitä tekee kantajat ja mitä tekee oppaat? Heikki voit aloittaa tai siirrä Arille, ole hyvä.

Heikki:              Voin vähän kertoa. Ari saa kertoa tarkemmin sitten. Tähänkin liittyy mun mielestä niin hyvä tarina. Kantajiahan me tavattiin, tavallaan ei ehkä heidän kanssa kommunikoitu. Se oli käytännössä sitä, kun polulla nähtiin, niin ”Hujambo”, tervehdys, ja se oli siinä, eikä paljon muuta. Oppaiden kanssa kommunikoitiin pitkin päivää ja iltaisin ja aamuisin. He tuli jollain tavalla tutuksi siinä ja nimeltä muistettiin. He toi aamulla meille aamuteet ja pesuvedet ja tämmöiset, saatiin tehdä aamutoimet siinä. Tähän liittyen joka aamu sama kaveri toi sinne, ja se aina kysyi ”Tea or coffee?”. Jokainen halusi, kuten mäkin olin, että ”Black tea”. Sitten hän kysyi aina joka kerta, että ”Sakariin?”, eli sokeria. Me ristittiin kaveri Sakariksi. Aina, kun me nähtiin, niin se oli, että no mitäs Sakari. Aina tuli valtava nauru, kun Sakarista puhuttiin hänelle, että ahaa, Sakari tulee! Ari voi tosiaan tarkemmin kertoa näistä.

Ari:                   Meitä kun oli vaellusporukkaa se 20, niin siihen tulee yleensä aina noin kolme kertaa määrällisesti lisää paikallisten retkikunnasta. Eli meilläkin oli 60 hengen paikallisten joukko avustamassa meitä, meidän koko retkikunta oli 80 henkeä. Tarkoittaa sitä, että siinä on kymmenen opasta, joista yksi on pääopas, sitten siinä on keittiöryhmä varmaan viidestä kymmeneen henkeä ja loput on kantajia. Kantajia, kuten Heikki sanoi, tosi vähän nähtiin. He pyörivät leirissä ja kantoivat sekä keittiöryhmän tavarat että meidän tavarat omien tavaroidensa lisäksi.

Harri:                Kysyn heti, että miten he kantaa ne?

Ari:                   Meillähän oli jokaisella semmoinen retkikuntakassi, mihin meidän varusteet oli pakattu. Sen yläkilorajaksi on määrätty 15 kiloa, jota tuskin kenellekään oli, kassit on siinä 10 kilon paikkeilla. Osalla oli vesitiiviitä kasseja, osalla vedenpitäviä tai muuta. Mutta nehän laittaa ne aina omiin muovikantokasseihin, millä ne vie niitä. Ne jaotellaan, ne katsoo alhaalla laukkujen painot. Esimerkiksi munkin laukku oli merkitty pienellä nauhalla. Se tarkoittaa sitä, että se meni joka päivä samalle kantajalle se kassi. Sitten ne jakaa sen painon sillä tavalla, että niillä on jokaisella suurin piirtein saman verran kannettavaa 20 kilosta 30 kiloa jokaisella. Siinä oli keittiötarvikkeet. Keittiötarvikkeethan vähenee päivä päivältä. Näillä menee hierarkkisesti se järjestelmä sillä tavalla, että oppaatkin ovat aikanaan olleet kantajia. He ovat 16-vuotiaasta saakka ruvenneet retkikuntien mukana kulkemaan, aluksi kantajina ja sitten kun kannukset on hommattu, niin sitten pääsee pikkuhiljaa oppaaksi. Pääopas on sitten todella iso pomo jo, joka vastaa periaatteessa koko meidän retkikunnasta. Hänellä on semmoinen 150 nousua sinne vuorelle. Meidänkin pääopas on mennyt sen 72 kilometrin taipaleen vuorelle ylös ja alas 24 tunnissa. Kovia sällejä ne on.

Harri:                Toivottavasti saavat jotain palkkaakin tästä.

Ari:                   Kyllä ne meiltä kohtalaiset tipit saavat. Ja järjestäjä, joka heidät on palkannut, maksaa tietysti palkkaa. Mutta kyllähän se aika pitkälle länsimaalaisten ihmisten tippeihin perustuu se heidän palkkaus. Matkanjärjestäjät sitten antaa niille tipit sen mukaan, kuinka iso seurue meitä on, niin se määrää.

Harri:                Heikki, muistatko vielä kuinka pitkään meni, kun kiipesit ylös?

Heikki:              Eikö me kolme päivää Ari kiivetty?

Ari:                   Joo, tai siis neljä päivää ylös ja kaksi alas.

Harri:                Eli neljä ylös ja kaksi alas. Olitte ilmeisesti aika väsyneitä. Mites sitten se laskeutuminen alas sujui sinulla Heikki?

Heikki:              Siinähän tuli mulla oikeastaan toiset kommervenkit, mitä tuli matkalla vastaan. Ne oli ne, että kun yöllä kiivettiin 5 300:n ja sitten kun lähdettiin laskeutumaan leiriin takasin, niin tiedän, että mä moneen kertaan liukastelin siinä, vaikka oli hyvät vaelluskengät ja karkeakuvioinen pohja, niin mulla jalat lipsui moneen kertaan, mutta mä en vielä siinä huomannut mitään. Seuraavana aamuna vähän tunsin, että vasemmassa etureidessä tuntuu jotain omituista. Lähdettiin kävelemään porukalla alaspäin. Varmaan ehkä puolet siitä matkasta oli tosi hyvää, leveää, tasaista polkua. Ei mitään ongelmaa kävellä, kunnes alkoi semmoiset kiviportaat ja meinasi mennä jalka alta. Oli toinen etureisi niin kipeä, että ei pystynyt varaamaan tippaakaan painoa siihen. Oli aikamoista taistelua. Viimeistä kilometriä mä tunnin tulin varmaan. Jotenkin siinä oli kova paine. Olin jo niin suutuksissa itselleni, että mähän kävelen, vaikka olisi mikä, että mua ei millään paareilla siitä haeta. Ei se mitään, selvisin kämpälle, mutta siinä samalla tuli tieto, että en pysty seuraavana päivänä jatkamaan. Arille tuli ilmoitus ja keskusteltiin, ja hän hoiti jeeppievakuoinnin meille toiselle laskeutumispäivälle alas. Oli helpompi antaa siinä periksi. Ei tuntunut niin pahalta se päätöksenteko, kun tiesi, että se on liian takkuinen työmaa, että ei vain jalka kestä tulla alas siitä.

Harri:                Mille korkeudelle sinnittelit alas?

Heikki:              Ari tietää tarkemmin.

Ari:                   3 780.

Harri:                Selvisikö se, että mitä siinä reidessä olisi ollut?

Heikki:              Meillä oli niin valtavan hyvä tilanne, selvisi, kun porukka rupesi tulemaan tutuksi, että meillä oli lääkäri mukana. Sain siinä hyvän hoidon ja lääkkeitä. Hänellä oli hyvät lääkkeet mukana siihen. Sain apua. Se oli varmaan ylirasituksen ja jonkunlaisen venähdyksen yhdistelmä.

Harri:                Mites Ari, osaisitko sanoa, että kuinka moni tuosta 20:n porukasta, jotka sinne lähtee, niin on Kibolle huiputtaja?

Ari:                   Kyllä ihan tietämättäni aina, kun uuden ryhmän sinne saan käsiini, niin vähän katson sillä mallilla ja rupean arvioimaan, että kuka näistä tulee huipulle menemään ja kuka ei. Kun meitä lähti vain 12, ja 8 jäi sinne Kibo Hutille, että ne ei lähteneet edes yrittämään sinne ylös. Varmaan tekivät sen päätöksen, koska näkivät sen kelin, että se oli aika haasteellinen. Sitten saattaa osittain vaikuttaa sekin, että siinä oli aika paljon pariskuntia. Pariskunnista jos toinen sanoi, että hän ei lähde, niin toinenkin jäi sitten sinne, ettei lähtenyt nousemaan. Yllättävän paljon jäi Kibo Hutille. Normaalisti ei noin suurta määrää ole jäänyt. Kyllä tosiallisesti näki jo sinä päivänä, kun Kibo Hutille tultiin, ennen kuin yöllä alkoi huiputus, niin siinä oli monet jo aika kovilla. Sen arvasi, että voi olla, että ne ei tule lähtemään ollenkaan, edes yrittämään, koska se on jo tavoite, että Kibo Hutille 4 700, vähän reiluun, pääsee, niin se riittää monelle. Ne ei lähde sitten kiusaamaan itseään ja se on ihan kunnioitettava saavutus sekin. Se päätöshän pitää itsenäisesti tehdä, en mene koskaan ylipuhumaan, että lähde nyt yrittämään. Ne on aika lailla henkilökohtaisia päätöksiä aina ja pitääkin olla, että kuinka pitkään jatkaa.

Harri:                Kävitkö nyt Ari itse siellä ihan ylhäällä?

Ari:                   Joo, kolmen oppaan ja neljän meidän matkalaisen kanssa kävin. Yksi meistä oli sillä tavalla vähän huonommassa hapessa sikäli, mutta sisukkaasti tuli mukana. Seuraavana päivänä näytettiin valokuvia, niin se ei muistanut, että semmosia kuvia oli sieltä otettu. Sen verran oli aivosumussa jo, että ei jaksanut kaikkeen keskittyä.

Harri:                Heikki, pohjalaasena ihmisenä, kun olet tahdon ja halun kanssa kulkenut, niin opettiko tämä reissu sulle jotain?

Heikki:              Opetti äärimmäisen paljon. Mutta opetti semmoisia asioita, mitä en olisi koskaan ajatellut edes tästä reissusta. Arvomaailma menee omassa elämässä aika tavalla uusiin puihin. Ajattelee ja kokee ja näkee eri tavalla. Syvimmät muistot ei jääneet vuoresta, eikä ne jääneet safarista, vaan oli siitä, kun me käytiin tutustumassa paikallisten orpojen lasten kouluun ja meille esiteltiin koulutilat, mitä siellä oli ja lasten asuintilat. Ja sitten nämä lapset esiintyivät meille, erilaisia loruja ja lauluja esittivät. Sitten päättyi siihen, että lapset tuli ylävitosia meille lyömään. Ja ne tuli niin lähelle, ne tuli ihan viereen, että pystyin näkemään heidän ilmeensä ja kasvonsa. Ja se aito ilo ja elämänhalu ja onnellisuus, mikä huokui heistä – en ole koskaan tavannut semmoista ennen. Sen voin sanoa, että se ei tule heille mistään materiasta, se tulee jostain muusta. Tätä olen miettinyt itse paljon tämän jälkeen, että mistä me tullaan oikeasti onnelliseksi. Tullaanko me siitä onnelliseksi, että meillä on kaikkea tavaraa kaapit täynnä ja hienot autot pihassa ja kaikkea. Me ollaan siltikin todennäköisesti vähän suupielet alaspäin. Mutta näillä lapsilla ei ollut mitään. Niillä oli katto pään päällä ja ruokaa, ja en ole koskaan tavannut niin onnellisia lapsia, mitä siellä.

Ari:                   Tosiaan kuten Heikki kertoi, niin tämä orpokotivierailu on semmoinen, että en ole sitä joka kerta siellä ollessa ohjelmaan ottanut. Se on aika rankka paikka kokemuksena monille. Ollaan käyty tavallaan normaalissa koulussa. Toki olen orpokodissa käynyt useamman kerran. Nyt sitten kysyin, kun meidän safarikuljettaja esitti, että kun ihmisillä oli kyniä ja vihkoja ja muita koulutarvikkeita mukanaan, mitä he halusi koululaisille luovuttaa, niin kysyin sitten ryhmältä, että haluatteko mennä orpokotiin, vaikka se vähän rankempi paikka on. Mutta ihmiset halusivat, ja niin me mentiin. Saatiin kyllä tosiaan varmaan yksi arvokkaimpia kokemuksia siitä monelle. Siellä kun ne koululaiset lauloi iloiset ilmeet kasvoilla ja hakkasi käsiä ja taputti, niin kyllä siellä todella monen silmän nurkkaan joku roska meni, kun siellä rupesi kyyneleet virtaamaan. Se on aika pysäyttävä kokemus kyllä.

Harri:                Te olitte myös siellä hieman lepäämässä… Mikäs se on se saari…?

Ari:                   Tosiaan matkan päätteeksi vaellusosuuden jälkeen mennään muutamaksi yöksi Sansibarille. Siellä tosiaan on levolle siunattu. Meillä on ainoastaan Stone Townin lyhyt vierailu siinä jo sinne mennessä. Sitten siinä on pari aurinkopäivää mahdollisuus levätä ja jotain pientä vesiaktiviteettia ja muuta tehdä, jos haluaa.

Harri:                Vielä sen verran Heikki ja Ari, että kun meitä on tällaisia tavallisia taviksia, meillä on unelmia ja ehkä joku halukin, niin mites nyt, sanokaa lyhyet ja mukavat sanat, että miten me uskalletaan unelmia lähteä hakemaan ja toteuttamaan? Heikki, ole hyvä.

Heikki:              Sanoisin oikeastaan sillä tavalla, että yleensä jos joku juttu tuntuu, että se ei toteudu millään ja ei onnistu ollenkaan, niin todennäköisesti sinä itse olet isoin este sille omalle unelmalle. Ja suurin ongelma on todennäköisesti se, että sulla on edessä ovi, minkä takana se sun unelma on, niin et uskalla avata sitä ovea. Et anna itsellesi mahdollisuutta onnistua, koska pelkäät liikaa epäonnistumista. Jos yrität avata sen oven, niin ainoa mitä sulle voi sattua, on se, että sä onnistut. Jos et edes yritä avata, niin tiedät, että varmasti epäonnistut. Et voi menettää mitään yrittämällä, voit korkeintaan onnistua.

Harri:                Ari, sano.

Ari:                   Joku viisas on joskus sanonut, että älä unelmoi elämääsi, vaan elä unelmaasi. Heikillä oli äärettömän viisaita sanoa, että et voi tietää, mikä polku siellä on, jos et lähde kulkemaan sitä polkua.

Harri:                Aivan järjettömän iso kiitos teille! Ja onnittelut siitä, että olette tehneet sitä, mitä te olette halunneet. Kiitos siitä, että olette tulleet vieraiksi. Se on aivan äärettömän hieno asia. Tuure, sinun lähtemättömät sanasi.

Tuure:              Oli erittäin koskettava tämä teidän kertomus. Se vei mut syvälle ihmismieleen. Olen hiukan kateellinen, että olette saaneet sen kokea, mutta olen iloinen, että olette jakaneet sen tässä meidän kanssa ja vielä tulevaisuudessa kaikkien kuulijoiden kanssa. Minusta se on ensiarvoisen rohkea kuvaus siitä matkasta, jonka olette tehneet. Toivon teille kaikille hyvää. Toivon kaikille kuulijoille hyvää. Toivon Arille ja Heikille kaikkea mahdollista hyvää. Kiitos!

Heikki:              Kiitos, kiitos.

Ari:                   Kiitoksia, kiitoksia.

[Naisääni kertoo: "Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan. Luottamuksellisessa ilmapiirissä voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan! Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan!"] 

[Lopputunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin vihdoinkin sanoa pystypäin, tämä on, tämä on - Minun näköinen elämä.”]