Vuoren valloitus 2
Kuuntele
Kuuntele Vuoren valloitus 2 -tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
[Alkutunnus alkaa, porinaa]
Tuure: Tervetuloa kaikki tähän Paluu Kilimanjarolta-podcastin piiriin. Meitä on tänään täällä Ari, Heikki, meillä Harri on tässä valmentajana. Ja sitten mä teen tätä alkujuontoa tässä ja sitten myöhemmin Harri jatkaa siitä. Meille on lähetetty etukäteen kysymyksiä, koska ihmiset on kiinnostuneita tästä ollut ja haluavat tietää yksityiskohtia. Mä kyselen niitä tässä juttelun lomassa. Kuulostaa siltä, että matkailijat on ainakin terveitä ja fyysisessä ja henkisessä kunnossa, että matka on siltä osin onnistunut. Pitääkö paikkansa, Heikki?
Heikki: Joo, mitä suuremmissa määrin matkalta on palauduttu. Ja sanoisin, että suurimmaksi osaksi jopa palauduttukin. Vaikka matka oli erittäin mukava ja antoisa, mutta nyt kun pääsi kotiin, niin iski jonkunlainen reissuväsymys sen jälkeen. Mutta kyllä se on tässä ruvennut menemään ohi, että päivä paistaa jo risukasaan.
Tuure: Onko se fyysistä vai henkistä väsymystä?
Heikki: Mä sanoisin, että ehkä varmaan kumpaakin. Mä oon miettinyt vähän, että mistä tämä johtui, tämä oli vähän ehkä uutta mulle väsyä näin paljon. Ja tämä oli henkisesti suurempi kuorma mulle, mitä mä osasin etukäteen ajatella. Kaikki oli uutta mitä tuli, jokainen päivä oli erilainen, tehtiin eri asioita, kiipeilypäivät oli kaikki erilaisia, safaripäivät oli erilaisia. Eri hotelleissa nukuttiin, kaikki seillä oli erilaista, ruokailut oli erilaisia. Ja mä en pystynyt tukeutumaan siihen rutiiniin, mihin mä normaalisti päivittäin tukeudun tässä. Ja mä pystyn varmaan säästämään omia voimavaroja todella paljon niillä rutiineilla. Ja nyt kun joka päivä oli uutta, joka päivä piti opetella uudet paikat, uudet asiat, missä on ruokailut, missä on vessat, missä on hotellihuoneet. Kaikki tämmöinen, niin se todennäköisesti kuormitti mua henkisesti niin paljon, että mä jouduin muistamaan uusia asioita niin paljon. Ja se sitten taisi tässä loppuvaiheessa kääntyä tämmöiseksi fyysiseksi väsymykseksi.
Tuure: Aivan. Ari, miten sulla oli tuo paluu?
Ari: Kyllä se kaiken kaikkiaan, erittäin väsynyt oon kyllä ollut vielä ihan näihin päiviin saakka. Tietysti matkanjohtajana mulla siinä roolissa on niin paljon muistettavaa ja huolehdittavaa, että se kuormittaa kovalla tavalla. Ja tietysti sitten tuo itse tapahtuma eli 2 viikkoa matkalla ja vastata, että kaikki menee aikataulun mukaan. Niin on se tavallaan jokaisen tuommoisen pitkän matkan jälkeen, niin siinä on pari päivää semmoinen aivosumu päällä, ennen kun lähtee kunnolla palautumaan. Mutta nyt tietysti tuo oli fyysisesti rankka reissu myöskin, niin sillä tavalla ehkä palautuminen on kestänyt vielä normaalia pidempään. Tässä rupeaa vasta nyt olemaan suurin piirtein normaalirytmissä ja sinut itsensä kanssa.
Tuure: Tuo on mielenkiintoista kuulla. Itse jonkun verran matkustaneena tiedän, että matkan jälkeen aina on jotenkin menettänyt energiaa enemmän kuin siellä kotioloissa. Se on se paikanmuutos ja ilmastonmuutos ja kaikki mitä siinnä tapahtuu, nii se kuormittaa mua ainakin henkisesti ja myöskin fyysisesti. Miten kun te menitte sinnepäin, niin te pääsitte kommelluksitta perille sinne, lennot onnistui ja kenttä löytyi ja kaikki meni siellä päässä. Menikö ne niin kuin oli suunniteltu tai tilattu, mitä Heikki sanoo?
Heikki: Asiat meni oikeastaan täysin päinvastoin, mitä mä olin kuvitellut, näin karkeasti sanottuna. Mä kuvittelin, että helpoimmasta lähdetään liikkeelle eli tutusta Helsinki-Vantaan kentältä ja siitä koko ajan mennään vaikeampaan päin. Ja mä suorastaan jo vähän pelkäsin tätä, että kun saavutaan Kilimanjaron kentälle. Sorruin tämmöiseen, mihin ei saisi koskaan sortua, elikä rupesin miettimään asioita mitä en voinut tietää. Ja tein ennakkokäsityksiä itselle, että eihän siellä voi onnistua eikä siellä toimia mikään. Totuus oli sitten se, että ainoat vaikeudet oli Helsinki-Vantaalla. Itse en päässyt varaamaan avustuspalveluja, siinä oli pieniä kommelluksia. Siinä ei ihan hoidettu niitä asioita sillä tavalla, niin kuin olisin itse halunnut hoitaa. Ja loppu viimein tilanne oli se, että mulle ei ollut avustajapalvelua varattu Helsinki-Vantaalla ollenkaan. Ja suurimmat vaikeudet oli automaattiset passintarkastukset, missä en ollut koskaan käynyt ja laitteisiin mennään yksin. Ja mun olisi pitänyt tietää, miten päin passi laitetaan ja kaikkea, oletko EU-kansalainen vai ulkopuolelta, mitä kaistaa menet. Se tuotti hieman harmaita hiuksia ja tunteet vähintäänkin lämpeni siinä tilanteessa. Mutta siitä eteenpäin kaikki helpottui, Dohassa todella hyvin meni vaihdot ja avustukset toimi, ei ollut mitään. Ja sitten jännitti tämä viimeinen kun päästää tänne Kilimanjaron kentälle. Tosi pieni kenttä, mutta äärimmäisen hyvin toimi. Informaatio oli mennyt ja siellä oli tieto, minkälainen matkustaja on tulossa ja siellä oli avustaja vastassa. Ja kaikki toimi todella hyvin, ei ollut mitään ongelmaa.
Tuure: Aika yllättävää, että täällä kotipesässä oli se vaikeus, että mä ymmärrän tuon oletuksen. Mutta se oli hienoa, että se meni noin päin, sitten täällä pystytään jotain korjaamaan. Mutta siellä kun meni hyvin, niin Helsinki voi ottaa mallia sitten siitä Kilimanjaron kentästä ja oppia jotain sieltä. Miten Arilla meni se menomatka?
Ari: No, kaiken kaikkiaan ihan hyvin. Se on sillä tavalla tuttu reitti, tuttuja kenttiä. Onneksi nyt Heikillä tietysti oli tuo Arto, henkilökohtainen avustaja siinä, niin mun ei tarvinnut sitä energiaa sitten tämän kaksikon suuntaan sillä tavalla. Siinä on sitten kuitenkin 17 muuta matkustajaa, joiden perään piti katsoa ja aika monelle oli uusi tuo Dohan kenttä. He ei ollut käynyt, niin se on oma lukunsa sitten ottaa aina porukka kasaan ja siellä vähän neuvoa paikkoja mistä mikäkin löytyy ja mistä jatkolennot lähtee ja niin edelleen. Mutta ei sillä tavalla henkilökohtaisesti kun itse olen siellä aika paljon käynyt niin koe sillä tavalla, että se menee vanhoilla eväillä kyllä jo.
Tuure: Heikki, saitteko te kaikki matkatavarat sitten perille yhdessä kimpussa, että löysitte kaikki tavarat siellä Kilimanjarolla sitten?
Heikki: Kyllä ne tuli hyvin ja ostin uuden matkalaukun enne matkaa. Niin mä ajattelin, että kaikilla on jotakin tummia ja mustia ja harmaita ja tummansinisiä laukkuja. Niin minä ajattelin, että mä ostan kirkkaan punaisen laukun itselle, että se on mahdollista löytää. Ja tämä oli hyvä valinta, että jopa minkäkin pystyin erottamaan, että missä oma laukku tulee. Tämmöisen ratkaisun tein ja hyvin tuli kaikki tavarat perille, ettei ollut mitään ongelmaa.
Tuure: Se oli loistava valinta, se oli hienoa ennakointia. Nuo matkalaukkuhihnat siellä kentillä, niin ne on hyvin sekavia. Siellä on pahvilaatikoita ja siellä on yhtä sun toista. Sitten jossain vaiheessa silloin kun mä reissasin mä huomasin, että kaikilla on samanlaisia laukkuja. Ja sitten kun tarttuu johonkin laukkuun kiinni, niin siinä on joku toinen kaveri kiskomassa sitä laukkua. Ja sitten siinä kovaäänisesti kuulutetaan, että tämä on mun, ei kun tämä on mun. Se on hyvä löytää sellainen laukku, joka on hyvin erilainen. Tulossa sinne Dohaan, niin löytyikö siinä kohdassa jotain semmoista, jossa te kaipasitte jotain joka oli jäänyt kotiin, Heikki?
Heikki: Taisi olla semmoinen tilanne, että oltiin tavaroita jaettu sen verran, kotona laitettu mitä menee matkalaukkuun ja mitä menee käsimatkatavaroihin. Ja oli ajateltu sillä tavalla, että pystytään sitten kun keli muuttuu, niin ottamaan käsimatkatavaroista vähän kevyempää vaatetta ja pistää toisia tilalle sinne. Siinä ehkä oli semmoinen matkajännitys, kun oli uusi kenttä ja uudet paikat ja miten täällä hoituu kaikki hommat. Voin ihan rehellisesti myöntää, niin ei siinä ollut kyllä matkatavarat mielessäkään. En varmaan siinä tilanteessa miettinyt hetkeäkään, että mitä on mukana. Toisaalta se ajateltua ja keskusteltiin jo ennen kun lähdettiin, että meillä on mukana mitä on. Ja mitä ei ole, niin ne jää kotiin. Ja vaikka kuinka murehdit, niin ei ne tavarat enää ilmesty sinne mistään. Piti vähän pyrkiä jonkunlaista stressiä ainakin lieventämään sillä, että ei edes turhaan miettinyt semmoista, mihin et voi millään tavalla vaikuttaa.
Tuure: Aivan totta. Sehän oli silloin lähtiessä jo teidän filosofia siitä, että mennään asia kerrallaan ja kohdataan ne sitä mukaa kun ne tulee. Eikä ennakoida ja stressata sitä, miten voisi käydä. Mä silloin jo ajattelin, että se oli hyvä idea. Ja nyt se näyttää olevan ,että se on toiminut loppuun asti.
Ari: Joo, vielä tuohon pakkaukseen. Tämän matkan yksi merkittävä haaste on nimenomaan tuo logistinen haaste. Kun on safari ja on vaellus ja on sansibaari ja törkeä määrä tavaraa ja sillä tavalla, että ne kulkee järjestyksessä mukana. Ja sitten, että sulla on joka tapahtumaan oikeanlaiset vaatteet, koska niitä matkalaukkuja sitten pariin kertaan matkalla jätetään säilöön muualle ja kulkee pienempi varustus mukana. Niin se on energiaa vievä operaatio myöskin aina se pakkaaminen, jakaa se tavaramäärä kolmeen osaan. Reppuun laitetaan mitä tarvitsee päivällä ja kantajille menevä laukku. Ja sitten vielä matkalaukku, joka jää kenties hotelliin. Niin siinä pitää olla sillä tavalla ajatus mukana siinä pakkaamisessa aina koko ajan.
Tuure: Sitten kun te tulitte sinne Kilimanjaroon, niin yövyittekö te siellä ensin ja lähditte sitten vasta lähemmäs vuorta vai miten te toimitte, Ari?
Ari: Meidän matka eteni sillä tavalla, että siellä Kilimanjarolla kun meitä oltiin vastassa, niin me ajettiin semmoiselle pienelle loungelle, tämän meidän paikallisen agentin järjestämään paikkaan. Siellä oli mahdollisuus matkalaukkuja purkaa sillä tavalla, että sinne safarillekin oli autoissa rajattu tila. Niin sinne pystyi jokainen ottamaan semmoisen retkikuntakassin, 40-60 litraa pehmeän kassin mihin se parin päivän safarivarustus pakattiin. Sitten lähdettiin safarille ja sinne on noin 3 tunnin ajomatka siitä Kilimanjaron kentältä Lake Manyaran kansallispuistoon, mihin me mentiin ekaksi yöksi. Sieltä käytiin safarilla Ngorongoron suojelualueella seuraavana aamuna ja sen jälkeen takaisin sinne Lake Manyaraan. Siinä on noin puoli kilometriä ajomatkaa välissä. Safarilla ollaan 2 kilometrin korkeudessa, niin tavallaan se sopeutuminen siihen ohueen ilmanalaan alkaa sen safarin aikana. Eli saadaan pikkasen siihen alle päiviä sitten, että ollaan oltu jo korkealla, ennen kun lähdetään sinne vaellukselle. Tämä on se ammattilaisten suunnittelema tapa lähestyä sitä akklimatisoitumista, että sopeutuminen alkaa jo siellä safarin aikana. safarin jälkeen me tultiin Aruzaan takaisin, missä me saatiin ne matkalaukut jälleen haltuumme ja sitten lähdettiin bussilla turhauttavankin pitkä matka. Siinä oli peräkärry perässä, niin se joutui ajamaan hitaasti. Niin siirryttiin sinne Kilimanjaron vuoren juurelle 1200 metrin korkeuteen semmoiseen vuoristoresortiin, missä me oltiin sitten yö sekä ennen vaellusta, että sitten 6 päivän vaelluksen jälkeen palattiin siihen samaan hotellin sitten ja kovat matkalaukut säilyi siellä hotellin säilössä. Ja siinä sitten se viimeinen ilta ennen vaellusta oli tietysti tiukkaa pakkaamista, ennen kun lähdetään vuorelle. Taas tavaroiden lajittelua kolmeen eri kasaan, että mihin mikäkin vaatekappale lähtee, että lähteekö se matkalaukkuun ja jää hotelliin. Vai lähteekö se päiväkohtaiseen reppuun, että sä tarvitset sitä päivän aikana siellä vuorella. Tai sitten yöpymis- ja hygieniavälineet ja kaikki muu ylimääräinen materiaali retkikuntakassiin, joka menee kantajille.
Tuure: Kuinka suuret siellä oli nämä säävaihtelut siinä kun nousitte ylöspäin, niin oliko siellä viileätä, kylmää, kuumaa?
Ari: Toinen vaelluspäivä oli niin sateinen, että mulla ei ole koskaan aikaisemmilla kerroilla siellä niin sateista ollut. Lounastaukopaikalle kun me tultiin, niin siinä suurin osa sitten jo, vaikka on sadevehkeet päällä, niin se tulee saumoista tai jostain se vesi läpi. Niin siinä vaihtoi kuivaa päälle suurin osa porukasta. Ja onneksi seuraava päivä oli vapaapäivä, niin siellä kovassa vuoristotuulessa sitten kuivateltiin niitä vehkeitä. Onneksi tuli semmoinen keli, että niitä oli mahdollisuus siinä lepopäivän aikana kuivatella, ennen kun matka jatkui. Sittenhän se kylmenee tietysti totta kai, mitä korkeammalle mennään niin lämpöasteen vähenee. Ja kaukaa jo nähtiin sitten kun se vuori tuli näkyviin, että siellä on lumipeite päällä, jota siellä ei ole aina. Se teki osittain siitä noususta haasteellisen, kun se oli pehmeää ja tallaantunutta liukasta lunta sitten se rinne. Ja ihan siellä huipulla sitten oli kunnon pakkanen ja pieni tuuli. Ihan kunnon talviset olosuhteet ja lunta myöskin aika paljon.
Heikki: Ja se oli ihan jotain käsittämätöntä, miten nopeasti se keli vaihtuu siellä. Semmoista en ollut koskaan kokenut ennen. Mitä ylemmäksi mentiin siellä vuorella, niin se oli niin nopeatempoista se säänvaihtelu. 15 minuutissa saattoi mennä shortsikelistä siihen, että sulla oli untuvavaatteet päällä. Ensimmäisen alastulopäivän iltapäivällä vai illalla, mitä se oli kun oltiin siinä majapaikassa, oli äärimmäisen lämmin keli. Siinä välillä keli oli vaihdellut. Sitten oli niin lämmin keli, että mulla oli shortsit ja lyhythihainen päällä ja mä siinä tallustelin vähän pihalla ja katselin, että onpa täällä hyvä keli. Ja kävin mökissä, istuin ehkä 15 minuuttia siinä. Ilmeisesti oltiin semmoisen pilven korkeudella, että vyöry semmoinen sumupilvi siihen. Ja keli meni niin kylmäksi, että sai olla untuvavaatteet päällä ja kuorivaatteet, ettei tule se kosteus läpi.
Tuure: Kuinka korkealle te sitten kiipesitte, kun te menitte ylöspäin?
Heikki: Me päästiin avustajan kanssa 5300 metriin. Ja mä ihmettelin vähän, että minkä takia tuntuu, etten pysy oikein pystyssä, enkä tajunnut sitä siinä. Pyysin vaan, että pidetäänkö pientä taukoa, että mä vedän vähän henkeä tässä. Ja en varmaan ihan heti sanonut ensiksi, että minkälaisia tuntemuksia on. Mutta sitten kun mä tajusin, että mua pyörryttää niin, että en vain pysy pystyssä. Niin mentiin 50-100 metriä kerralla ja taas istuttiin ja vedettiin vähän henkeä ja taas jatkettiin. Mutta kyllä mä totesin, että ylös ei varmaankaan päästä ainakaan turvallisesti, koska 4 tuntia oltiin jo kiivetty ja päästy tuohon asti. Olisiko se ollut, Ari, noin karkeasti puolessavälissä tavallaan siihen?
Ari: Se on puolessavälissä rinnettä suurin piirtein se paikka, missä te käännyitte, joo.
Heikki: Mä tiesin, että vaikka sillä vauhdilla, niin olisi ollut vielä se 4 tunnin matka sinne ylös. Ja mä tiedän, että se vauhti olisi hiljentynyt kumminkin siitä ja se olisi ollut liian kovaa taistelua semmoista vastaan. Itseasiassa sitä ainutta asiaa vastaan mitä mä itse pelkäsin, että se on ainoa asia mihin ei voi vaikuttaa. Jos tulee vaikka pääkipu, sä pystyt sietämään tai et pysty sietämään sitä. Jos tulee huono olo, sä oksennat ja tulee tämmöistä. Tavallaan sekin voi helpottaa. Semmoinen fyysinen oire tuli, jolle ei tavallaan, mä en ainakaan itse pysty. Vaikka on kuinka kova tahdonvoima, mutta tajuttomana on hirvittävän vaikea kiivetä kumminkin. Niin se oli ainoa asia, mihin mä en voinut vaikuttaa. Ja se nyt tuli sitten, että matala hemoglobiini ja pitkä ihminen, niin todennäköisesti rupesi happi käymään aivoissa niin vähiin, että rupesi heittämään vähän aivot kupperia siellä.
Tuure: Tuossa se luonto ottaa sitten vastuun siitä, että mihin pääsee. Ja voin kuvitella, että vaikka olisi minkälainen tahdonvoima, niin se sitten vaan se luonto määrittelee sen, mitä seuraavaksi tehdään. Se on viisautta se, että suostuu siihen, että tässä on korkein paikka mihinkä mä pääsen ja tässä on tullut käytyä. Mutta kaikki siitä eteenpäin alkaa olla sitten jo uhkarohkeata. Ja sitähän ei kannata ihmisen tehdä, koska ihminen on viisas ja se tekee niitä oikeita valintoja siinä. Se on mielenkiintoista, että te kävitte aivan siinä rajalla, että mitä keho tietää ja keho sietää. Mitä Ari sanoo tämmöisen, mitä tuossa Heikki just kertoi?
Ari: Nimenomaan se on äärettömän suurta viisautta tajuta ajoissa ja lähteä alas sieltä. Koska jokainen nousu 10 metriä, 100 metriä ylemmäs, niin se lisää vaan niitä jos siellä on pientäkään vuoristotaudin oiretta, mitkä on hyvin moninaiset kaiken kaikkiaan. Mutta se ei olisi ainakaan helpottunut varmaan se Heikin kulkeminen. Ja jokainen 100 metriä ylöspäin, niin täytyy muistaa, että me tullaan sitten myöskin alas sieltä. Siellä pitää riittää voimia jaloissa tulla alaskin. Ja jos on itsestään antanut ihan viimeistä pisaraa myöten johonkin, vaikkei huipulle pääse, sinne ylärinteeseen. Niin sitten se alastulo on kyllä äärettömän vaikeata jaloille, jotka tuntuu, että ne ei toimi ja eikä ole oikein omat jalat. Ja sieltä sitten tietysti avustajat ja oppaat avustaa sitä alaspäin tulijaa. Mutta kyllä se on aika rankka kokemus väsyneillä jaloilla tulla, että ehdottomasti oli Heikiltä oikea ratkaisu. Ja nyt kun ajattelee tuota kokonaissuoritusta, niin onhan tuo ihan valtavan upea suoritus Heikiltä tuohon 5300 pääsy. En minä usko, että kovin montaa maailmalta ja Suomestakaan näkörajoitteista löytyy, jotka tuohon korkeuteen on mennyt. Kyllä Heikki voi olla ihan tyytyväinen suoritukseensa kyllä.
Tuure: Minä ainakin olen täysin tyytyväinen Heikin suoritukseen. Ja totean, että se on kunnioitettava teko, mitä Heikki teki. Oliko teitä ryhmä, joka yhdessä nousi sitä rinnettä ylös, Ari?
Ari: Lähdetään kootusti ja sitten sitä tarvittaessa jaetaan sitä ryhmää. Ja paikallisoppaat ja pääopas järjestää ryhmän haluamaansa järjestykseen niiden edellisten päivän etenemisten havaintojensa perusteella. Siinä ehkä etukäteen oletettavasti heikommat on siinä edessä ja sitten muut siellä hännillä. Ja sitten jos se porukka pystyy liikkumaan sitä oppaan suunnittelemaan vauhtia ihan koko ryhmäkoossa. Niin sitä edetään niin pitkään kun ryhmä pysyy koossa. Ja sitten tulee tietysti se aika jossain vaiheessa yötä, että aikaa on käytetty niin paljon, että se ryhmä täytyy sitten jakaa. Se jaetaan nopeampaan ryhmään, joilla on sitten se huippu tavoitteena. Ja sitten hitaampaan ryhmään, jotka tavoittelee sitten sitä pienempää huippua siihen Gilman´s Pointille, joka sekin on valtavan korkealla. Ja tietysti jossain vaiheessa kun on riittävästi aikaa menty sinne vuorelle, se rupeaa sitten hajoamaan se ryhmä automaattisesti. Tai jää joitain jälkeen, jotka toteaa, että nyt tämä riitti mulle. Meilläkin ensimmäinen lähti alas jo, ennen kun 5000 metriä tuli täyteen. Ja sitten vähän reilussa 5000 seuraava ja niin edelleen. Sieltä lähtee aina paikallisopas alas tuomaan, että ketään sieltä vuorelta ei päästetä alas yksin. Meitä lähti 12 sinne huiputtamaan, niin kuusi pääsi sitten siihen Gilman´s Pointille, mistä saa ensimmäisen huiputusdiplomin. Se on 5685 ja siitä lähti sitten kaksi alas oppaiden kanssa. Ja meitä jatkoi sitten viisi sinne ihan huipulle, siinä tulee 210 nousumetriä vielä, semmoinen 1,5 tunnin pätkä sitten ihan sinne Uhuru Peakille.
Tuure: Olitteko te päiväsaikaan, siis valoisaan aikaan te teitte sitä nousemista, niinkö, Ari?
Ari: Se huiputushan päättyy aina yöllä, että me aloitetaan se aloitetaan 11 aikaan normaalisti. Tavoite on se, että sitten siellä jommallakummalla niistä huipuista olisi auringonnousun aikaan. Ja se minkä takia se on yöllä, niin se johtuu siitä, että kun se on entinen uinuva tulivuori tämä Kibo. Niin se laavapöly sitoutuu pakkasella siihen rinteeseen ja se on helpompi mennä. Jos sinne menisi päiväsaikaan, niin se on ihan lentohiekkaa. Ja siellä eteneminen on tosi vaikeata päivällä.
Tuure: Se on sitä paikallista viisautta. Ne on tehnyt sen aikaisemmin ja ne tietää, mitä ei kannata tehdä. Ei sitä tule ajatelleeksi täällä nojatuolissa kun sitä miettii. Siinä kun te kiipesitte ja te olitte jo siellä vuorella. Niin kuinka paljon teillä oli suunnilleen painossa kantamusta mukana, noin arvioiden, Ari?
Ari: Alemmilla korkeuksilla kun niitä pidempiä päivätaipaleita tehtiin. Niin varmasti vesi oli se suurin tekijä, mikä ihmisillä oli sitä vettä, juotavaa mukana, siitä joku kilo. Ja sitten sadevaatteet ja vähän vaihtovaatetta ja evästä. Niin veikkaisin, että siellä 5-7 kilon paikkeilla ehkä. Ja sitten pikkasen ehkä vähemmän huiputusyönä, että sitten sinne ei tarvinnut niitä sadevehkeitä ottaa mukaan, jos ne ei ole päällä. Mutta tietysti sitten vaihtovaatetta jonkun verran ja syömistä kuitenkin, että energiaa siellä tarvitsee. Se koko retki siellä huiputusyönä, niin tältä porukalta joka Uhuru Peakilla kävi, niin se kesti 11,5 tuntia. Niin sä et voi syömättä olla semmoista aikaa, että siellä pitää olla evästä mukana ja juomista. Toinen on tietysti se, että kun siellä on kylmä, niin sä tarvitset energiaa myöskin lämmöntuottamiseen. Sä rupeat palelemaan siellä, jos et sä pysty nauttimaan sitä energiaa. Ei tossu nousee ja sitten tulee vielä kylmä, että molempiin asioihin tarvitaan sitä energiaa. Siellä pitää olla hurjasti sitä pikkupurtavaa sitten mukana, semmoista mikä maistuu.
Tuure: Tämä on erittäin opettavaista. Tällä tavalla kun katselee maailmaa tällaisessa kokemuksessa, niin tämä on ihan toisenlainen paikka kun käydään tuossa supermarketissa vaan hakemassa jotain maitoa. Tämä on ihan toisenlainen retki. Tähän oman jaksoni päätteeksi kysyn teiltä, että mitä ette jääneet kaipaamaan tällä reissulla, Heikki?
Heikki: Mä uskon, että Ari tietää jo mitä mä vastaan. Se naureskelee jo itsekseen siellä.
Ari: Joo, Heikki näköjään tuntee mut hyvin, että kyllä mä täällä pieni hymynkare olen suupielillä. Anna, Heikki, mennä vaan.
Heikki: Oli hienoja asioita paljon ja hienoja muistoja ja varmaan monia asioita muistelee. Mutta yksi asia mitä mä en todellakaan kaipaa tältä reissulta ja enkä itseasiassa uhraa edes ajatustakaan sille, niin se on kylmät perunat. Mä ymmärrän, me elimme kenttäolosuhteissa hyvin pitkälle ja meidän ruokailut oli hieman länsimaiseen suomalaiseen kulinaristiseen tottumukseen, ne hieman poikkesi siitä. Meille tarjoiltiin hyvin paljon kylmiä perunoita ja kylmää kanaa. En voi sanoa, että kaipauksella muistaen.
Ari: Kyllä, ei meidänkään perheessä kylmää kanaa ja perunoita ole tuon reissun jälkeen syöty, eikä varmaan hetkeen syödäkään. Mutta mulla oli tietysti se etu puolelle, että kun mä olen käynyt siellä ennenkin. Niin mä tiesin sen, että mitä siellä ruokalistalla on odotettavissa. Ja tietysti kaikki kunnia sille keittiöryhmälle, joka meille sapuskat teki siinä mielessä, että nehän hyvin vaatimattomissa oloissa nyhrää kasaan. Ja tietysti ennen kun se tarjoillaan pöytään, niin varmasti siinä moni ruoka-aine ehtiikin jo kylmettymään. Mutta kyllä Heikki ihan oikeassa siinä on, että kyllä aika monella aterialla ne perunat oli ehtinyt jo kylmäksi. Ja sitten myöskin retkieväinä, mitä päiväkohtaisesti eväitä saatiin eväspussukassa. Joka päivä taisi sitä folioon käärittyä kylmää kanaa olla. Ei ensimmäisenä kyllä kotimaahan tultua kaipaa, eikä myöskään popcorneja, mitä meillä oli aina välipalana. Ne saa kyllä nyt pysyä jonkun aikaa sivussa.
Tuure: Kiitos.
Info: Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan. Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan.
Lopputunnus: Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen minkä tunnen. Keräilen rohkeutta , voin vihdoinkin sanoa pystypäin, tämä on, tämä on - Minun näköinen elämä.
[Lopputunnus päättyy.]