Vuoren valloitus
Kuuntele
Kuuntele Lentopelko-tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
[Alkutunnus alkaa, porinaa]
[Mies laulaen:] Dum-dum...
[Naiset laulaen:] Aa-aa… mielen pata porisee…
[Nainen puhuen:] Minun näköinen mieli.
[Naiset laulaen:] Mitä se tarjoilee-ee-ee...?
[Nainen puhuen:] Näkövammaisten liitto.
[Alkutunnus päättyy.]
Harri: Tervetuloa Vesisoikio 6:een. Vesisoikion on Näkövammaisten Liiton, Minun näköinen mieli ja minun näköinen elämä jatkoasioita, joita me Tuuren kanssa ollaan keskusteltu. Ja tällä kertaa meillä on aiheena Kilimanjaro uusin silmin. Ja tämä on jännittävä tilanne, koska me on aiemmin vaan höpisty Tuuren kanssa. Nyt meillä on kolme vierasta, Heikki, Ari ja Arto. Kertokaa itsestänne ne asiat, mitkä te haluatte kertoa. Heikki aloittaa, Ari toisena ja Arto kolmantena. Heikki, ole hyvä.
Heikki: Terve vaan, olen tosiaan Heikki Mäkelä. Ja jos voisi sanoa, että tämän tarinan ehkä jonkunlainen päähenkilö. Ja mulla on tämmöinen kun Stargardtin tauti. Ja täytyy sanoa, että omasta vammastani en ihan hirvittävän paljon osaa kertoa, kun mulla on vähän semmoinen ongelma, että mä en ole kokenut olevani näkövammainen enkä ole elänyt näkövammaa. Mä olen lähinnä keskittynyt elämään mun elämää. 5-vuotisneuvolassa on todettu on tauti ja näön tarkkuuden perusteella sokeaksi tässä muutamia vuosia sitten. Näen toki vähän, mutta näöntarkkuus on niin huono, että olen saanut sokean statuksen. Ja nyt tosiaan 45-vuotiaana tässä pyöritän maatilaa ja tällä elän, että toimin yrittäjänä vielä tälläkin hetkellä tässä. Ja somepuolella ainakin tämmöisellä nimellä kun Seikkaileva sokko, joka tällä kertaa toteuttaa haavettani sillä tavalla, että kiipeän tänne Kilimanjarolle.
Harri: Siirretään vuoro seuraavalle ja jatketaan tarinaa myöhemmin.
Ari: Päivää vaan kaikille, mä olen Lähdesmäen Ari, 65, Lahdesta. Ja olen työskennellyt nyt vajaan 10 vuotta suomalaisessa matkatoimistossa. Ja nimenomaan mun erikoisalaa siellä on ja suurin osa matkoista mitä johdan ympäri maailmaa, ne on erilaisia aktiivimatkoja. Ja yksi näistä on tuo Kilimanjaro sitten, mihinkä tämä Heikinkin unelma on tähdätty. Ja itse olen siellä käynyt, jos en nyt väärin muista, niin seitsemän kertaa taitaa olla. Ja niitä kokemuksia nyt sitten tässä hyödynnämme Heikin tavoitteen täyttymisestä. On kokemusta näkövammaisten ja muidenkin erityisryhmien liikunnasta. Ja myöskin erä- ja luonto-oppaiden ammattitutkintoja muiden töiden ohella otan vastaan. Ja siellä on ollut erityisryhmien luontotapahtumia, missä olen ollut niitä seuraamassa. Lähinnä tietenkin sen opiskelijan tekemisiä sen ryhmän kanssa, miten se ryhmän kanssa toimii. Itse arvioisin, että keskimääräistä enemmän ehkä olen erityisryhmien kanssa ollut tekemisissä. Ei tässä vaiheessa muuta, että annetaan Artolle puheenvuoro.
Arto: No niin, terve vaan. Olen Arto Kalliokoski ja 61-vuotias. Lähden Kilimanjarolle Heikin kaverina ja toivottavasti pystyn avustamaan. Mutta lähinnä ystävänä ja kaverina lähden matkaseuraksi. En ole kyllä ollut oikeastaan näkövammaisten kanssa tekemisissä. Minä en laske Heikkiä näkövammaiseksi, vaan hänellä ei ole mitään rajoituksia. Minä olen Heikin kanssa tekemisissä ja Heikin veljen kanssa. Ja en ole koskaan ajatellut, että heillä on joku vamma.
Harri: Kiitoksia näistä. Tuure, kertoisitko itsestäsi vähän?
Tuure: Mulla on aivovamma ja veritulppa vei osan tuosta näöstä. Ja sitten tämä liikkuminen on vaikeata. Mä olen näissä joukoissa liikkunut mukana, koska mä tunnistan samoja vaikeuksia kuin näkövammaiset tunnistaa. Mä olen mukana lähes avustajana, kun jotain näen tuolla toisella silmällä, niin mä sen avulla pystyn sitten avustamaan muita. Mulla on semmoinen tausta.
Harri: Kiitoksia. Heikki, mistä tämä ajatus tuli, että Kilimanjaron Kibolle pitäisi kavuta?
Heikki: Valtavan hyvä kysymys. Mä olen miettinyt itse monesti tuota samaa. Tykkään haastaa itseäni ehkä vähän monenlaisiin asioihin. En niinkään semmoisiin, mikä on välttämättä ihan läpihuutojuttu. Vaan semmoisiin, missä oikeasti joutuu vähän laittamaan itse likoon ja oikeasti suorittaa tehdä ja miettiä, millä tavalla pystyy selviytymään asioista. Tähän asti aikaisemmin olen pyöräillyt oppaan kanssa Norjaan 1000 kilometrin matkan ja suorittanut puolimatkan triathlonin opastettuna. Ja sitten ehkä se jossain mystisestä paikasta, mistä nämä muutkin ajatuksen on tullut mieleen. Niin jotenkin heikkona hetkenä kävi mielessä, että tuo olisi hieno paikka vielä niin kauan, kun näkee jotakin käydä. Siitä niin paljon kuitenkin puhutaan ja se on jonkunlainen saavutus elämässä. Voi sanoa, että olen käynyt ainakin siellä. Ja sitten tämä heikkona hetkenä livahti yhteen lehtijuttuun tämmöinen haave. Ja sen mä olen niin monta kertaa huomannut, että onko se sitten väärässä paikassa väärään aikaan vai oikeassa paikassa oikeaan aikaan kun lipsautat suustasi jotain tämmöistä. Niin aina joku kuulee tai joku näkee, joku lukee jutun. Ja tässäkin tapauksessa tämä lähti siitä liikkeelle, että kun multa puolihuolimaton lipsaus pääsi lehtijuttuun, että tämmöinen olisi hienoa joskus tehdä. Niin enpä arvannut, että toisella puolella Suomea, silloin vielä tuntematon mies lukee tämän lehtijutun ja soittaa sen jälkeen mulle ja tarjoaa tämmöistä mahdollisuutta niin kuin Ari teki. Niin sanotaan, että siinä on aika moni askelmerkki osunut kohdalleen, että tämmöisessä tilanteessa ollaan. Mutta en ihan sitä semmoista perimmäistä osaa edes sanoa, mistä ne haaveet ja ajatukset tulee. Ne vaan jostakin putkahtaa mieleen. Ja sitten päätetään, että näin tehdään ja sitä kohti lähdetään rakentamaan sitten asioita, että se pystytään toteuttamaan jossain vaiheessa.
Harri: Kiitoksia, Heikki. Ari, kerroit, että olet ehkä noin seitsemän kertaa käynyt Kilimanjarolla ja myöskin varmaan kavunnut sinne. Miksi otit Heikkiin yhteyttä?
Ari: No, nyt täytyy ajassa mennä semmoinen lähes 2,5 vuotta taaksepäin, kun tuo kyseinen lehtikirjoitus oli Sunnuntaisuomalaisessa. Ja yleensä sitä Sunnuntaisuomalaista en kovin tarkkaan katso enkä lue. Ja sitten siinä oli Heikistä iso kuva ja lähdin sitten lukemaan sitä juttua. Ja sehän tempaisi mut kokonaan mukaansa. Ja siinä artikkelissa oli nimenomaan mainittu tästä Kilimanjaro-haaveesta. Ja ennen kaikkea mä ihastuin siihen Heikin elämänasenteeseen, mistä meillä kaikilla oli opittavaa, että elää täyttä elämää, vaikka olisi jotain rajoitteita. Ja luin sen jutun ja sitten mä, vaimo oli siinä vieressä aamukahvilla. Niin sanoin, että minä haluan viedä tuon miehen Kilimanjarolle. Se tuli ihan vakavasti mun suusta. Ja saman tien mä tartuin puhelimeen, siinä lehtiartikkelissa oli toimittajan nimi ja soitin hänelle. Sitten oli vähän aikaa hiljaista ja toimittaja oli vähän liikuttunut ja sanoi, että tämä on toimittajalle parasta palautetta mitä hän kirjoittamastaan artikkelista voi ikinä saada. Ja sanoi, että joko sinä soitit Heikille? Mä sanoin, että enhän minä voi Heikille soittaa kun mulla ei ole numeroa. Sen takia minä soitin sulle, että mä saan Heikin numeron sinulta. Ja niinhän toimittaja antoi mulle Heikin numeron ja soitin Heikille. Siellä oli vähän aikaa kanssa hiljaista. Ja sitten Heikki taisi todeta siihen, että kyllä sinä aika hullu olet, kun tämmöistä asiaa oudolle ihmiselle esität. Mutta hän olisi vielä hullumpi, jos ei hän tarttuisi tuohon. Ja niin me siinä turistiin sitten tästä haaveesta ja niistä kuvioista mitä tässä on edessä. Ja seuraavana päivänä puhelin soi, Heikki oli kuitenkin jäänyt vähän epäröivälle kannalle, että onko tuo hullu nyt tosissaan kun tämmöisiä ehdottaa. Ja soitti mulle seuraavana päivänä, että Ari, onko se kaikki totta mitä me eilen juteltiin? Mä sanoin, Heikki, tämmöisillä asioilla ei leikitä, että se on täyttä totta. Jos sulla se on haaveena, niin minä haluan olla mahdollistamassa ja tukemassa sitä, että tätä haavetta kohti lähdetään tekemään töitä. Tästä se lähti liikkeelle. Ja muutama kerta on tavattu ja lukuisia puhelinsoittoja tässä välillä on ollut ja pistetty tätä projektia eteenpäin.
Harri: Kiitoksia, Ari. Miten, Arto, sinä kun sä lähdet nyt avustajaksi ja oletko sä miettinyt, että kuljetko sä perässä vai edellä?
Arto: En ole kyllä miettinyt, tilanteen mukaan. Meidän ajatusmalli on varmaan semmoinen, että etukäteen ei ratkota ongelmia. Koska se voi olla, että ratkaisee väärää ongelmaa. Luotetaan siihen, että meillä on maalaisjärkeä niin paljon, että kyllä me selviämme.
Harri: Mä nostan hattua tuohon asiaan. Tuossa tulikin vähän jo alkua siihen, että milloin valmistelut on alkanut. Heikki, oliko se 2,5 vuotta sitten?
Heikki: Joo, kyllä siitä vain taitaa olla hyvin lähelle 2,5 vuotta aikaa, kun se lehtijuttu ilmestyi ja silloin sitä ruvettiin suunnittelemaan. Sitten tuli koronahommat, että siinä meni vähän kaikki lukkoon ja pysähtyi. Ja sanotaan, että tämän projektin suunnitteleminen ei pysähtynyt, mutta sen toteutus vaan siirtyi vähän kauemmaksi.
Ari: Jos Ari saa jatkaa, niin se nimenomaan 2021 vappuna ilmestyi se lehti. Mä muistan sen ihan hyvin, missä tuo Sunnuntaisuomalainen. Siitä marraskuussa tulee se 2,5 vuotta.
Harii: Kiitoksia. Heikki kertoi, että extremetaustaa hänellä on pyöräilyllä ja kaikella muullakin kuntoilulla. Ja varmaan joskus traktoriakin joutuu sieltä ojasta nostamaan ihan yksin, ellei veljensä kanssa. Niin miten muilla, onko tällaista extremeä, koska mä pidän tätä kuitenkin extremenä? Heikki, ole hyvä.
Heikki: Joo, tässä tullaan varmaan taas siihen, ehkä semmoiseen pieneen näkemyseroon. Mä teen omasta mielestäni ihan tavallisia asioita, eikä mulla ole niissä mitään ongelmia. Enkä minä niissä oikein pysty paljon mitään ongelmia näkemäänkään, kun mä yritän yleensä aina ennemminkin löytää sen ratkaisun kuin ongelma. Tiedän, että on kahdentyyppisiä ihmisiä. Toiset yrittää löytää sen ongelman siihen ratkaisuun. Ja toiset yrittää taas löytää sitä ratkaisua siihen ongelmaan. Kyllä mä olen tietysti joutunut, sanotaan, että en pystyisi elämään tämmöistä elämää jos mä pyrkisin löytämään ne rajoitteet, minkä takia mä en voi tehdä mitään tämmöisiä asioita, mitä mä teen. Mutta mulla on ollut aina semmoinen elämänasenne, että kyllä mä olen yrittänyt löytää sen ratkaisun, millä tavalla mä pystyn tekemään ihan kaikkia samoja asioita mitä itse kukin. En osaa edes pitää näitä. No toki sen nyt ymmärrän, että ei tämä nyt ihan semmoinen kaupassa käynti ole, kun käydään tuolla vuoren päällä. Mutta uskon, että tästäkin selvitään. Ja ei tämmöistä normaalikuntoilua miksikään varmaan niin extremeksi lasketa. Mutta tästä nyt kun on pitkä aika mennyt, niin kuntoiltu on ja lenkillä käyty ja uimassa ja kuntosalilla. Tämäntyyppistä hommaa on tehty. Ja ehkä tämä työkin on kumminkin jossain määrin ainakin semmoista fyysistä. Se on vähän katsantokannasta kiinni, mikä on extremeä ja mikä ei.
Harri: Kiitoksia, Heikki. Noita arvokkaita sanontoja pitäisi painaa kukin mieleensä. Ari, oletko sä aina ollut vuodesta 1957 eteenpäin, niin kiinnostunut itsesi piiskaamisesta muutakin kun puhumalla, mutta myöskin kuntoilemalla?
Ari: Joo, siis liikunta ja luonto on ne arvot, mitkä aika pikkupojasta on lyöty sisään sillä tavalla. Mä mustan, mä olin alle 10-vuotias kun isä ensimmäisen kerran Lapissa vei mut Saanan päälle. Ja siellä se varmaan sitten tuo vuorihulluus lopulta kylvettiin. Kyllä niitä vuoria on tullut eripuolilla maailmaa valloitettua sen jälkeen. Mutta en mä koe sitä missään nimessä extremenä siinä mielessä. Silloin kun ihminen hyvin valmistautunut ja selvittänyt mihin se on lähdössä ja valmistautuu siihen ja arvioi omat kykynsä oikein. Niin normaalisuorituksena pidän. Multa hirveän usein kysytään nimenomaan tuon Kilimanjaron kohdalla, että miten sinne nyt muka pääsee? Ne pitää sitä ihan tavoittamattomana saavutuksena. Mutta mä olen aina sanonut heille, että ihan normaali terve suomalainen ihminen, jos ei ole jotain perussairauksia, semmoisia, jotka rajoittaa, sydän- ja verisuonisairauksia tai jotain muita sairauksia ja lääkäri ei anna lupaa lähteä, niin semmoiset ehkä. Ja sitten jonkun verran totta kai auttaa se, että on hyvässä fyysisessä kunnossa. Se helpottaa sitä, että ei ole niin raskas suoritus. Mutta näiden vuosien aikana, niin olen kyllä kaikenkokoisia ja kaikenikäisiä ihmisiä, semmoisia ihmisiä joista en olisi uskonut, että ne tulee sinne nousemaan, niin ne on noussut sinne. Ainoa rajoittava tekijä tulee sitten kun korkealle mennään, että kukaan ei etukäteen voi tietää sitä, että kuinka paljon se oma elimistö, millä tavalla se sen ohuen ilmanalan, ohuen vähähappisen ilman kestää. Siinä voi hyväkuntoisellekin tulla noutaja. Tai sitten huonompikuntoisempi jolla elimistö käsittelee sen hapenpuutteen hienosti, niin selviää korkeammalle. Se on ainoa semmoinen tekijä. Mutta sinne perusleiriin mistä meillä varsinaisesti ne huiput alkaa 4700. Niin uskoisin meistä suomalaisista, että sinne pääsisi suurin osa.
Harri: Kiitoksia, Ari. Nyt varmaan tässä podcastissa myöskin oikaistaan se noutaja, joka toisten silmissä ja korvissa tarkoittaa lopullista menoa. Tässä varmaankin tarkoitit sitä, että?
Ari: Tulee väsähtäminen.
Harri: Joo, kyllä.
Ari: Se ei tarkoita tietenkään mitään lopullista. Vaan väsähtäminen, että siinä omat rajat tulee vastaan.
Harri: Kyllä. Arto, eihän Pohjanmaalla ole edes vuoria, oletko kiivennyt?
Arto: Onhan Pohjanmaalla vuoria, Simpsiönvuori ja muita, jotka nousee uljaasti 100 metriä ylöspäin. Olenhan minä nyt kiipeillyt, eikös sinne Kilimanjaronkin päälle ihminen mene? Kyllä me nyt se pystytään, mitä normaalit ihmiset ja kahdella jalallahan ne menee sinne, että ei kai siinä sen kummempaa ole.
Harri: Niin tai sitten onhan neljäkin käytössä.
Arto: Kyllä mä nyt luotan, että me mennään kahdella jalalla sinne. Mutta se, että mitä Ari sanoi tuosta korkeasta ilmanalasta. Niin se on sitten kysymys, johon ei voi etukäteen valmistautua. Sen näkee sitten ja toimitaan tilanteen mukaan.
Harri: Kiitoksia. Mut on kyllä semmoinen porukka. Tuure, sano miltä tuo porukka kuulostaa?
Tuure: Tämähän on hurjaa sakkia. Mä uskon tuohon justiin, että kun se tavoite ja se päämäärä on selkeä. Sitten se semmoinen valppaus joka syntyy siinä mennessä, niin se auttaa löytämään sen oikean ratkaisun. Ja mun ymmärtääkseni siinä tehdään sitä matkaa sen mukaan, kun voimat antaa periksi. Siinä ei kai ole aikomustakaan ajaa itseänsä niin piippuun, että täytyy kantaa pois sieltä mäestä. Ja mitä kokeneempi on liikunnallisesti niin tietää, että milloin se tauko täytyy pitää ja milloin täytyy jopa heittää pitkäkseen. Siinä kokemus auttaa sen asian hoitamisessa. Ja tuossa justiin, kun siellä on perusleiri sen ympäristössä sitten, niin siihen päästään palaamaan jos tuntuu siltä, että täytyy palata. Tai sitten siellä paikanpäällä huilaa sen verran, että jaksaa jatkaa matkaa. Mä koen tuommoisen vuorenvalloittamisen, mulla ei ole mitään kokemusta, mä en ole Taivaskalliota korkeammalla käynyt varmaan, niin kuinka sinne lähtee. Jos on pakko päästä sinne huipulle, niin silloin ne riskit kasvaa. Mutta jos on vaan semmoinen tarkoitus, että pääsee sinne huipulle ennemmin tai myöhemmin. Niin silloin se keho hallitsee sitä ja määrittelee sen, että kuinka paljon päivässä tehdään ja kuinka nopeasti riennetään. Mä koen sen hyvin semmoiseksi hienoksi kehon ja mielen väliseksi yhteistyöksi. Vaikka mieli sanoo, että mennään ja keho sanoo, että ei kun pidetään vähän paussia tässä ja juodaan kahvit. Se ihminen kokonaisena tekee sen vuorelle nousun, ettei se jompikumpi, mieli tai keho johda sitä. Kun mä kuuntelen teitä, niin mulla on semmoinen näkemys, että teillä on eheä kokemus ja näkemys siitä, miten se pitää tehdä ja mitään tarpeettomia riskejä ei tarvitse ottaa.
Harri: Kiitos, Tuure. Miten kun te lähdette sinne, niin te menette erilaisilla lentovempeleillä varmaankin. Mutta mikä on teidän aloituskorkeus kun e lähdette? Sanotaan, että sieltä on 40 kilometriä sinne huipulle, siellähän on huippuina Kibo, Maventsi ja Xila. Ja uskoisin, että olette menossa sinne Kiboon. Niin mikä on teidän niin sanottu lähtöleiri?
Ari: Matka on suunniteltu ammattilaisten kanssa sillä tavalla, että meillähän on ennen sitä vuorelle menoa, me ollaan safarilla 2-3 päivää. Ja safari on itseasiassa jo yli 2000 metrin korkeudessa, jolloin se elimistö lähtee siihen normaalia ohuempaan ilmanalaan sopeutumaan. Eli tällä taataan se, että se sopeutuminen alkaa jo ennen sinne vuorelle menoa. Ja viimeiseksi yöksi ennen vuorelle nousua, niin me majoitutaan semmoiseen 1800 metriin, pikkasen alle. Josta aamulla siirrytään sinne Kilimanjaron kansallispuiston portille, josta vaellus sitten alkaa. Niin se on 1800 metrin korkeudessa. Ensimmäinen päivätaival noustaan noin kilometri, vähän reiluun 2700. Siitä toinen päivä sitten taas kilometri lisää lähelle 3800, jossa ollaan kaksi yötä. Eli siellä eka yön jälkeen on sopeutumispäivä siihen ohueen ilmanalaan. Siellä tehdään pieni päiväkävely vähän reilussa 4000:ssa. Ja tullaan yöksi taas alas sinne Horombo Hutille, joka on siellä 3800:ssa ja ollaan se toinen yö. Ja sitten sieltä seuraavana, neljäntenä päivänä mennään nimenomaan tänne Kibo Hutille, mikä on tämä perusleiri, se on 4700 vähän yli. Ja sinne tullaan iltapäivällä ja iltaisin on aikaa huilata. Ja sitten kun yö pimenee, niin otsalamppu päähän ja kohti huippua. Ja huippu olisi tarkoitus saavuttaa aamulla auringonnousun aikaan. Ja sieltä sitten huiputuksen jälkeen alas siihen Kibo Hutille, pieni palautuminen ja sitä kautta sitten taas sinne Horombo Hutille samoilla jaloilla periaatteessa. Ja siellä ollaan iltapäivällä ja pitkä huili siinä. Ja seuraavana aamuna sitten ne kahden eka päivän ylöspäin tulleet päivätaipaleet, niin sitten hurautetaan alaspäin silloin viimeisenä eli kuudentena päivänä. Siinä se kuusi päivää, neljä päivää ylös ja kaksi päivää alas lyhykäisyydessään tuo taival on.
Harri: Joo. Kiitoksia, Ari. Jatkankin sinun kanssa keskustelua siitä, että kun sä olet nähnyt aika monen ihmisen vuoristotaudin ja sitten tämän akklimatisaation vai millä nimellä se kulkeekaan. Niin kuinka tärkeä se sinun mielestäsi on ihmisille, että noustaan vähän ylös ja sitten kävellään vähän alas?
Ari: Siis sehän on myös ihan henkilökohtainen ominaisuus. Ja siellä on monta matkanjärjestäjää, jotka järjestää tämän Kilimanjaron huiputuksen neljässä vuorokaudessa. Mutta semmoiset ihmiset niin kuin me suomalaiset kun asutaan merenpinnan tasolla. Niin aika riski on lähteä ottamaan semmoinen matkapaketti, missä se tehdään neljässä päivässä. Keskieurooppalaisille, jotka asuvat vuoristossa 2000-3000 metrissä, se varmasti onnistuu, mutta hyvin harvalta tämmöiseltä merenpinnan tasolla olevalta. Se vaatii sen akklimatisoitumisen eli sopeutumisen, niin vähintään sen 3-4 päivää ja ehkä pidempäänkin ennen sitä huiputusta kun mennään lähelle 6000 metriin.
Harri: Sitten kun lähdetään eteenpäin. Arto, oletko sä miettinyt, että vaikuttaisiko sinuun vuoristotauti?
Arto: No niin kuin mä sanoin, että me ei niitä ongelmia ole ratkottu etukäteen. Tietynlaiset pelisäännöt on tehty selväksi, mutta ei me nyt mitään kovin syvällisiä pohdintoja ole tehty. Kyllä mä olen käynyt vähän korkealla, mutta jos vähän yli 2000 metrissä käy, niin eihän se ole mitään tähän verrattuna. Ei se siellä vielä mitään tuntunut. Mutta uskoisin, että se varmasti tuntuu kun mennään sinne yli 4000 ja 3500 jo rupeaa tuntumaan. Mutta en osaa sanoa mitä siellä tapahtuu, mutta toimitaan tilanteen mukaan.
Harri: Kyllä mä nyt ymmärrän, Heikki, kun sulla on avustajana Arto ja sä aina toivoit sellaista positiivista puhelinrinkiä. Sä olet kyllä löytänyt aivan selvästi ystävät moiseen asiaan. Heikki, miten jos vuoristotauti iskee sinuun?
Heikki: Täytyy sanoa, että aikalailla samoilla linjoilla Arton kanssa. Toki Arin kanssa on puhuttu paljon tästä. Ja olen kysellyt ja mulla on kerrottu, mitä oireita voi tulla ja mitä kaikkea se voi aiheuttaa. Toki me joudutaan oireiden mukaan toimimaan, että jos tulee ja melko varmasti jotakin tulee. Mutta se, että jos oireet on niin lieviä, että meidän ei tarvitse muuta kun tiedostaa se, että meillä on nämä oireet. Meidän ei tarvitse välttämättä reagoida, toimia niiden mukaan mitään. Mutta se on niin kuin Arton on puhuttu tavallaan pelisäännöt täysin selväksi. Se oli ensimmäisiä asioita mitä varmaan luvattiin, että me ollaan toisillemme tällä matkalla rehellisiä ja me kerrotaan varmasti oireet mitä tulee. Ja sen jälkeen me yhdessä päätetään, että mikä on järkevää ja mitä tehdään. Ja myös se asia mitä päätettiin, että kumpikaan ei lopeta huiputusyritystä sen takia, jos toiselle tulee jotakin, sama kummalle syystä tai toisesta ei pysty jatkamaan. Niin annetaan se mahdollisuus, että totta kai sä saat ainakin yrittää sen tehdä. Mutta niin kuin Arto sanoi, että ei ratkota etukäteen ongelmia, kun pian huonolla tuurilla ratkotaan väärä ongelma. Vaikka mä miettisin tässä tätä viimeisen kuukauden joka päivä, että mitä mä teen jos mulle tulee se vuoristotauti. Niin ei se tilanne muutu yhtään miksikään, vaan mulle joko tulee tai ei tule se. Mä tiedän, että tuki ja turva on siellä, siellä on Arto ja Ari. Siellä on kaksi tuttua kaveria, joihin pystyy luottamaan varmasti. Ja kun heidän kanssa keskustellaan asiasta mikä on itse kelläkin tilanne ja fiilis ja tuntemukset siinä. Niin sen mukaan tehdään päätökset ja sillä mennään.
Harri: Kuulostaa jo nyt, että te olette semmoinen tiimi, joka on hitsautunut. Siellähän liikutaan sitten myös niin kuin Ari tuossa kertoi ja kun tuossa muutaman YouTube-videon katselin, niin yöllä. Heikki, onko sulle ongelma kulkea yöllä otsalampulla?
Heikki: Onhan se haastavampaa mitä päivänvalolla. Mutta täytyy sanoa, että tämä on yksi semmoinen asia, mitä mä mietin. Ja toki kun olen liikkunut pimeässä ja liikkunut valoisalla ja pimeässä myöskin maastossa ja metsissä liikkunut. Niin olen tietynmerkkisiä otsalamppuja käyttänyt ja tykkään heidän tekniikasta ja valokeilasta, joka on mulle semmoinen paras mahdollinen. Ledlenserin lamput, jos täällä saa nimen mainita. Niin olin yhteydessä maahantuojaan ja kerroin hommasta mikä on tulossa, tämmöinen vuorenvalloitus. Kerroin omasta tilanteesata mikä on ja tämmöistä unelmaa olen toteuttamassa. Ja ensin keskusteltiin, että mitä valoja he suosittelisi tähän. Ja yhdessä käytiin myyjän kanssa kun soitin sinne, niin käytiin läpi. Ja se ehdotti, että minkälainen otsavalo ja minkälainen taskulamppu. Ja sitten puhuin tästä jutusta mikä on tulossa ja kysyin, että kiinnostaisiko heitä lähteä tukemaan ja sponsoroimaan tämmöisiä valoja. Annoin Facebook-sivun osoitteen ja se kävi sieltä katsomassa. Ja lähetin sähköpostin, semmoisen tekstin minkä Ari on tehnyt ja mitä on lähetetty tämmöisille mitä on tukijoita haettu tähän. Siniä on kerrottu mistä on kysymys ja minkä takia haetaan sponsoreita ja tämmöisiä. Niin ei mennyt kun hetki aikaa, niin tuli vastaus, että olemme mielellämme mukana tukemassa tätä sun unelman toteutusta. Ei muuta kun lähetä osoite, niin hän lähettää tavarat tulemaan sulle. Ja nyt mä tiedän sen, että mulla on minun tilanteeseen ja minun näkökykyyn parhaat mahdolliset valot tulee siihen, otsavalo ja taskulamppu millä pystyn näkemään ja liikkumaan siellä. Niin uskon selviytyväni siitä.
Harri: Mahtavaa. Ari, kun sä olet käynyt siellä sen seitsemän kertaa ainakin. Niin miten paljon sä olet saanut Artolle ja Heikille päähän taottua juomisen tärkeyttä, syömisen tärkeyttä ja sitten sitä kuuluisaa pole pole vai käytättekö te sitä sanontaa pole pole?
Ari: Kyllä meidän paikalliset oppaat heti ensimmäisen päivän aikana tämän pole pole termin takoo jokaisen päähän, että hitaasti, hitaasti. Se on ensimmäinen ja se on ainut edellytys oikeastaan sitä reissusta selvitäkin se hidas vauhti. Ja sitten mitä korkeammalle tullaan vähähappisempaan ilmaan, niin tosiaan se vauhti on rauhallinen. Normaalielämässä mä en edes pysty kävelemään niin hitaasti, kun me siellä jonona vuorenrinteillä kävellään. Noista kaikista juomisesta/syömisestä, niistähän tulee vielä sillä tavalla. Meillä on oma Teams-palaveri olemassa tälle lähtevälle ryhmälle. Ja sitten myöskin ennen kun lähdetään vuorelle, niin meillä on siellä kaikki valmistautumiseen liittyvät niin ravinnon, kun sitten vaatetuksen osalta briiffaukset sillä tavalla, että nämä asiat tulee siellä kyllä käytyä korostetusti läpi. Ja sitten tuo vuoristotauti kun siitä äsken puhuttiin. Niin vuoristotauti on tietysti semmoinen asia, joka siinä on riskinä olemassa. Ja se on ilman muuta, että me käydään se yhdessä sillä koko porukalla läpi, mitä se vuoristotauti tarkoittaa ja mitkä oireet siinä on. Sen ei missään nimessä anneta peikkona väijyä siellä taustalla, vaan se selvitetään ihan tarkkaan, mitä se tarkoittaa. Jo joukko tulee samaan hyvän ohjeistuksen siitä, että miten siellä vuoristotautitapauksessa toimitaan. Ja päätöksenhän aina jonkun alas käännyttämisestä tekee paikallinen pääopas yhdessä mun kanssa, että jos sieltä joku lähtee sitten vuorelta alas vuoristotaudin tai jonkun muun takia. Niin voi myöskin itse siellä kiipeävä ryhmäläinen sitten jos tuntee, että nyt riittää, niin tehdä oman päätöksen. Mutta sitten jos näitä jääräpäitä siellä, jotka ei meinaa kääntyä, vaikka olisi ihan selkeät vuoristotaudin oireet. Niin silloin se päätöksenteko on pääoppaan ja mun tehtävä, että täytyy se asiakas saada sieltä rinteeltä alas. Ja tähän mulla on, jos laitetaan huumoria pikkuinen juttu. Niin vuoristotaudista kerran yhdelle ryhmälle siellä puhuin paatoksella ja kerroin siitä. Niin sieltä nosti yksi rouva sitten käden ylös ja hän sanoi mulle näin, että Ari, minusta tuntuu, että sinä olet ainut kenellä on vuoristotauti, kun sinä tulet tänne aina uudestaan ja uudestaan. Asian voi ymmärtää tietysti näinkin päin.
Harri: Ja ilman kokaiinia, eikö niin?
Ari: Niinpä.
Harri: Eikö ne kokaiinin lehdet helpottaneet erilaisia ihmisiä. Mutta en suosittele niitä asioita, koska en ole itsekään käyttänyt. Suosittelisin, jos olisin käyttänyt. Nyt kun te lähdette käsittääkseni lokakuun lopussa sinne. Niin onko mahdollista, Heikki, että siellä sataa koko ajan?
Heikki: Sanotaan, että mahdollista on ja näin Arikin on kertonut, että voi sataa, voi olla satamatta. Mutta siihenkin sitten on tietysti varauduttu sillä, että varusteet on semmoisia, että jos sataa, niin laitetaan kuorivaatteet päälle ja pyritään pitämään itsemme kuivana ja lämpimänä siinä, ettei ainakaan vilustu.
Harri: Tämähän oli varmaan tämä Kibon kävely, elikä onko sillä nyt joku Marangu nimi tällä kapuamisella. Ja en tiedä, kerkeättekö näkemään eläimiä siellä. Mutta mun täytyy kun Ari on käynyt siellä usein, niin mitä eläimiä sä näet? Oletko sä nähnyt sen kuuluisen pensassian?
Ari: Eläimet tietysti kun korkeus nousee, niin vähenee. Se ensimmäinen päivän taival on semmoinen, että siinä saattaa joitain simpanssilajeja nähdä vilaukselta. Ja ensimmäisen leirin lähellä on yksi apinalaji, mitä on nähty. Mutta sen jälkeen, niin siellä oikeastaan hyvin vähän on. Siellä on yksi tämmöinen kun neliraitahiiri, mitä siellä varmasti nähdään. Ja sitten tämmöinen valkoniskakorppi lintu, joka on aika ärhäkkä retkeilijöiden eväiden kimppuun kyllä. Niin se lintulaji elää harvinaisen korkealla, yli 5000 metrissä. Sillä tavalla se ei eläimien puolesta mitään huikaisevaa luontoretkeä tarjoa.
Harri: Se on totta. Sen verran tuossa yritin tehdä kotiläksyjäni, että siellä on noin 140 nisäkäslajia. Sitten siellä kaikkein ylimpänä liitelee korppikotkia, partakorppikotkia ja joitain muita. Mutta mikä parasta, siellä oli hieno lintu. Voi jos sen näkisi, se kuuluu varmaan näihin tervapääskyihin, jotka on kiitäjiä. Siellä on alppikiitäjä ja mun mielestä se on upea nimi linnulle. On sulla, Heikki, mahtava tiimi sinne lähteä. Ja mä toivon teille aivan äärettömän hyviä peukaloita. Minä kiitän teitä ja me palataan asiaan silloin joskus marraskuussa. Ja me innostuksella kuulostelemme, mitä teille kuuluu. En mä osaa muuta sanoa, kun hyvää matkaa ja pole pole.
Heikki: Kiitoksia.
Ari: Kiitos.
Arto: Kiitos.
(mainos ja tunnusmusiikkia)
[Lopputunnus alkaa, porinaa]
[Mies laulaen:] Dum-dum...
[Naiset laulaen:] Aa-aa… mielen pata porisee…
[Nainen puhuen:] Minun näköinen mieli.
[Naiset laulaen:] Mitä se tarjoilee-ee-ee...?
[Nainen puhuen:] Näkövammaisten liitto.
[Lopputunnus päättyy.]