Voitto pi­mey­des­tä -kirjan jul­kis­ta­mis­ti­lai­suus, kir­jai­li­ja Ibrahim Milanovic

Kari Huuskonen: Oikein hyvää iltaa kaikille läsnäolijoille ja myöskin meidän etäyhteyksien päässä oleville. Lämpimästi tervetuloa tähän Ibrahim Milanovicin omaelämäkerrallisen teoksen (Voitto pimeydestä) suomenkielisen laitoksen kirjanjulkistamistilaisuuteen. Mun nimeni on Kari Huuskonen ja toimin tässä tilaisuudessa juontajana ja toisena järjestäjänä. Meidän yhteistyökumppanina on myös vammaisten maahanmuuttajien tukikeskus Hilma.

Tästä tilaisuuden luonteesta ja sisällöstä muutama sana. Tilaisuus on noin tunnin mittainen. Tässä ensimmäisellä tuntipuoliskolla on tarkoitus, että minä haastattelen Ibrahimia ja muutamia hänen tukijoitaan, Terttua ja Ailaa. Esittelen heidät myöhemmin. Sitten tämän ensimmäisen puoliskon jälkeen avaamme keskustelun yleisön kanssa. Silloin on mahdollisuus yleisökysymyksille. Tilaisuuden lopuksi meillä on tuolla tilan perällä kahvia ja pientä purtavaa.

Mutta lähdetään sitten liikkeelle kirjan ajankohtaisuudesta. Ibrahimin kirja ilmestyi tammikuussa. Kävi kuitenkin niin ikävästi, ettemme voineet silloin järjestää tilaisuutta. Tuo omikron-muunnos muutti monia suunnitelmia ja niinpä mekin jouduimme siirtämään kirjanjulkistamistilaisuuden tänne myöhempään kevääseen. Tässä kevään aikana on kuitenkin ehtinyt tapahtua paljon, kuten olemme saaneet seurata uutisista Ugrainauutisointia. Yhtä-äkkiä myös tämä Ibrahimin teos on tullut erittäinkin ajankohtaiseksi kirjaksi paitsi sodan mielettömyydestä myös toivosta ja selviytymisestä. Millä mielellä olet Ibrahim seurannut tätä kevään uutisointia, kun ajatellaan mitä kaikkea tuolla Ugrainassa tapahtuu, mutta myös balkkanilla, jossa on ilmennyt jännitteitä? Millä mielellä olet kevättä vastaanottanut?

Ibrahim Milanovic: Jaa elikkä Ugrainasta sen verran, että minä olin sodassa ja tiedän sodasta varmasti ainakin jonkin verran. Tiedän mitä sota on. Alussa olin ihan hämmästynyt. Ajattelin, ettei Venäjä hyökkää, mutta sitten kun se hyökkäsi, heräsivät jännityksen, jopa pelon tunteet. Pohdiskelin myös, että onko tässä maailmassa vielä sellaisia ihmisiä, jotka haluavat sotaa. Minusta on parempi sata vuotta neuvotella kuin yksi tunti sotia. Se on ihan järjetöntä. Mutta minkäs hulluille teet. Ja tuosta balkanin jännityksestä, seuraan tarkasti korvat pystyssä, mutta minä yksilönä en sille mahda mitään.

KH: Pysytellään vielä tällaisessa yleisemmässä eurooppalaisessa kehyksessä. Olemme aika lailla samaa ikäpolvea ja meidän lapsuudessa ja nuoruudessa eurooppa oli vähän erinäköinen kuin tänä päivänä. Elettiin kylmää sotaa ja rautaesirippua. Minäkin opin tuntemaan sinun kotimaasi Jugoslaviana. Kun sitten myöhemmin 90-luvulla alkoi uutisia tulemaan siitä, että Jugoslavia hajoaa ja siellä useita eri valtioita perustetaan, niin se oli kyllä meille monille hämmennys. Miten sinä, kun ajattelet noita aikoja, koit oman kulttuurisen identiteettisi? Tunsitko olevasi jugoslaavi, bosnialainen vai miten tätä identiteettiäsi määrittelisit?

IM: Minä, kuten varmasti monet muutkin nuorukaiset siihen aikaan, koin olevani jugoslaavi, varsinkin Jugoslavian ulkopuolella. Mutta sitten Jugoslavian sisällä, minä olin vain bosnialainen ja hassu sellainen.

KH: Joo, mennään sitten tähän kirjan syntyprosessiin. Esitän tällaisen kolmiosaisen kysymyksen eli milloin idea kirjasta syntyi, mitkä olivat tavoitteet ja oliko sinulla joitakin kirjallisia esikuvia?

IM: Jos tarkoitat tätä suomalaista versiota, niin voin kertoa sen verran, että, kun minä kerroin kavereilleni, että minä julkaisin kirjan bosniassa ja omalla äidinkielelläni. Sitten ne vaan niin kuin puhuivat minut ympäri, että ryhdy toimeen. Tiedän, että olen ihan tavallinen ihminen, mutta elämäni josta tässä kirjassa pikkuisen kerron, ei ollut ihan tavallista. Sen takia ne kaverit halusivat, että minä ryhdyn toimeen, kehottivat, että minä suomennan sen. Ja niin min äsen tein., kuten saa huomatakin. Jaa, hmm tavoitteet… en tavoitellut mitään julkisuutta, vaikka, kuten huomaa, että joudun vähän sellaiseen. En tavoitellut mitään sellaista suurta rahallista voittoa, vaikka myönnän, ettei olisi pahitteeksi, vaikka sellainekin tulisi…(naurua). Tavoitteena on ensisijaisesti ollut kokemuksen jakaminen, vertaistuki sokeille ja vastasokeille, vastanäkövammautuneille. Kirjan esikuvasta tai kirjallisesta esikuvasta, sellainen voisi olla mikä vaan. Minä luin muutaman opuksen ennen kuin ryhdyin tähän, siis luovasta kirjoittamisesta. Esimerkiksi Jack London on itsenäisesti opiskellut luovaa kirjoittamista ja kirjallisuutta. Hän on myös julkaissut aika monta kirjaa eikö niin? Mutta jos puhutaan vaikka suomalaisesta esikuvasta, niin minä pidän, suorastaan ihailen Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla ja Tuntematon sotilas -romaaneja.

KH: Hyviä esikuvia. Me puhumme tässä suomenkielisestä laitoksesta ja syynä siihen on se, että kirjoitit aiheesta alun perin kolmiosaisen trilogian äidinkielelläsi bosniaksi. Kysymykseni on se, että millainen oli tämän kirjasarjan vastaanotto siellä bosnialaisten lukijoiden keskuudessa?

IM: Jaa kun ensimmäinen kirja ilmestyi, se oli aikamoine nbuumi siellä syntymäseuduilla. Hei kamoon, sokko kirjoitti kirjan ja jopa julkaisi sen. Se oli aikamoista. Ensimmäinen kirja on kirjoitettu aika hauskasti ibismäisellä huumorilla. Ihmiset tykkäsivät, ihailivat ja olivat ylpeitä minusta. Minä olin iloinen tietysti. Joo sitten kaverit kehottivat, että jatkaisin kirjoittamista. Silloin syntyi idea tai ajatus, että minä kirjoitan kokonaisen tarinan elikkä tämä elämäkerta.

KH: Joo kyllä ja olen kovasti iloinen siitä, että me suomenkielisetkin lukijat vihdoin pääsemme lukemaan Ibrahimin ja Kian tarinaa. Ei ollut varmasti kovin helppoa ryhtyä kirjoittamaan suomeksi, mutta onneksi sinun ei tarvinnut olla ihan yksin asian kanssa. Meillä on täällä tänään paikalla henkilö, Terttu Lensu, joka tuli sinulle vähän niin kuin yllättäenkin avuksi. Seuraavan kysymyksen kohdistankin Tertulle. Mitenkäs tämä teidän yhteistyö oikein käynnistyi?

Terttu Lensu: Tuota  joo, tämä meidän yhteistyö käynnistyi sillä tavalla, että Helsingin Kampin torilla tapasimme sattumalta aika monta vuotta sitten. Siellä oli jokin sellainen tapahtuma, jossa erilaiset järjestöt esittelivät itseään. En tiedä, mitä Ibrahim oli siellä esittelemässä. Mä oli siellä esittelemässä ”Luetaan yhdessä” tällaista naisten järjestöä, joka toimii maahanmuuttajien parissa. Siellä jossakin Ibrahim puhui mikrofoniin ja mainitsi Bosnian. Menin sitten juttelemaan hänen kanssaan ja sitten vähän kerrottiin itsestämme. Ibrahim kertoi, että hän on julkaissut kirjoja bosniassa ja min äkerroin, että olen julkaissut suomessa kirjan bosnian sodasta. Mä olen ollut ulkoministeriön tällaisena siviilihallinnon työntekijänä balkkanilla muutamissa maissa. Sitten mä olen ollut YLE:n toimittajana siellä myös. Ja sitten tuota Ibrahim kertoi tästä kirjastansa. Hän kertoi, että hän sitä suomentaa, mutta löytyispä ihminen, joka tarkistais kielen. Mä sanoin heti, että se olen minä, koska minulla on erittäin hyvät edellytykset siihen. Näin se kävi. Sitten alkoivat sähköpostit kuljeskella ja tuli aina luku tai kaksi ja minä niitä suurella innolla luin. Olen kiinnostunut bosniasta ja Ibrahimin tarinasta. Se oli minulle erittäin kiva juttu, että näin tapahtui.

IM: Saanko minä vähän lisätä tähän näin. Kiitos Terttu oikein paljon ihan sydämen pohjasta. Ilman Tertun apua tämä kirja ei vielä näkisi päivän valoa. Kiitos Terttu vielä kerran.

TL: Kiitos, ilo on minun puolellani. Se oli minullekin tosi kiva harrastus. Onneksi sitä jatkui pitkään. Nyt se on loppu, harmi.

KH: Pureudutaan sitten vähän syvemmin tähän kirjan sisältöön. Me lukijat saamme seurata tai kulkea noin 450 sivun verran Ibrahimin ja Kian matkassa. Tapahtumat siis sijoittuvat 90-luvun Jugoslaviaan ja Suomeen. Se aikakehys, jossa tässä Ibrahimin ja Kian tarinassa liikutaan, on vajaat kymmenen vuotta. Tarina siis kertoo näiden kahden ihmisen matkan sieltä harmittomasta teininuoruudesta nuoreen aikuisuuteen ja perheen perustajiksi. Tuohon vajaaseen kymmeneen vuoteen mahtuu kuitenkin tapahtumia, draamaa ja tragediaa enemmän kuin yhteen ihmisikään ja vähän enemmänkin. Sanoisin niin, että se matka, jonka itse ole ntässä lukijana kokenut, on ollut tunteiden vuoristorataa. Mutta ei siitä sen enempää. Kun emme voi tässä yhteydessä kaikkea mahdollista käsitellä, on nostettava esille vain joitakin välähdyksiä. Kun tuossa kirjassa mainitset, että lähdit opiskelemaan sinne Sloveniaan ja että tuossa vaiheessa vielä siellä nuoret kroatit, bosnialaiset ja serbit elivät vielä ihan sulassa sovussa keskenään. Missä vaiheessa huomasit, että kaikki ei ehkä olekaan ihan sitä miltä näyttää.

IM: No aavistin vähän tai aavistuksia oli vähän, ehkä siinä koulutuksen loppupuolella. Mutta siis ennen sodan alkamista huomattiin, ettei kaikki ole ihan kohdallaan. Mutta siis vaikka viitteitä oli, niin me nuoret emme halunneet sotaan. Sota vaan tuli ja sille tielle jouduttiin. Mutta oli viitteitä varmaan jo Sloveniassa, kun se opiskelu oli ihan loppusuoralla. Me huomattiin siellä kaupungilla sotilaita erilaisissa maastopuvuissa. Mutta mitä me nuoret silloin, ei me niin vakavia ajateltu, jotain sellaista kuin sota. Me elettiin elämää täysillä keuhkoilla.

KH: Mutta sitten se karu todellisuus kuitenkin iski, tuli vasten kasvoja. Miten teille nuorille sotaa ja aseeseen tarttumista perusteltiin?

IM: No sitä ei edes tarvinnut perustella. Elikkä me nuoret emme halunneet sotaa, mutta sota vaan tuli ja me jouduttiin siihen mukaan. Ugrainalaisetkaan eivät halua sotaa, mutta kun hyökätään, on pakko puolustautua. Itse tapahtumat elikkä se myllerrys kertoo kaiken. Ja sitten se, kun huomaat, että joku tavoittelee sun maata, sun omaisuutta, kun joku haluaaa tappaa sinut ja sinun omaisia, niin ihmisen sisällä herää tai syntyy sellainen vastarinta ja puolustamisen tahto.

KH: No kaksi vuotta sinäkin siellä rintamalla jouduit olemaan. Sitten kohtalo puuttui peliin sellaisen kranaatti-iskun muodossa ja sinun kohdallasi sota oli ohi. Jouduitte tosiaan kranaattikeskitykseen ja sinä vammauduit tässä iskussa vakavasti. Itselleni lukijana oli jotenkin mieleenpainuvaa se, kun sinut sitten toimitettiin sieltä rintamalinjoilta piiritettyyn Sarajevoon saamaan hoitoa. Siinä vaiheessa vielä ajateltiin, että vaurioituneille silmillekin voitaisiin tehdä jotain. Mutta siis piiritetystä Sarajevosta. Muistan itsekin, kun sieltä Sarajevosta uutisoitiin tapahtumista meille Suomeen. Harvoin ole nkuitenkaan tällaiseen aikalaiskokemukseen törmännyt eli miten siellä oltiin ja elettiin. Millaisia ajatuksia sinulle on jäänyt mieleen tuolta Sarajevon ajoilta? Mitä muistoja haluaisit jakaa meidän kanssamme?

IM: No, minulle se oli aika kauheeta, voin sanoa suoraan. Esimerkiksi puutetta oli ihan kaikesta. Ei ollut sähköä, ei ollut vettä. Ruoka oli ihan yksioikoista. Syötiin pari kertaa päivässä. Ja muistan, kun vettä tuli, niin sitä tuli kerran tai kahdessa päivässä. Silloin täytettiin kanisterit täyteen. Muistan myös, että siinä osaston käytävällä oli aika pitkä vessajono. Ja kun hätä ei lue lakia ja vessaan on päästävä, niin ei auttanut, vaikka vettä ei ollut. Onneks mä en nähnyt sitä sotkua vessassa, mutta nenäni kertoo kaiken. Elikkä vaikea on ylläpitää hygieniaa ilman vettä niin kuin tiedätte varmasti… Tietysti ulkoa kuului kaikki tällaiset ampumiset ja kranaattien räjähdykset ja kaikki tommoset. Muistan kun oli tammikuu ja kun ei ollut sähköä ja lämmitys oli vähän pielessä. Mentiin sitten sinne leikkaussalille sairaalapyjamat päällä, niin tärisin kylmyydestä, kun siis menin sinne leikkauspöydälle. Mä pyysin, että voisitteko laittaa peiton päälle, kun mulla on niin kylmä. Niin ne laitto ja sitten leikattiin paikallispuudutuksessa. No okei kaikki oli hyvin alussa, mutta sitten, kun leikkaus kesti kestämistään ja se puudutus heikkeni ja minä rupesin tuntemaan nämä raapaisut ja viillot ja kaikki tollaset. Minä vähän huusin ja se lääkäri sanoi, että huuda vaan, mutta älä liikuta päätä. Niin minä yritin ja yritin enkä liikauttanut päätäni, mutta kun alussa mulla oli ollut kylmä, mutta sitten mä pyysin, että ottakaa peitto pois. Mä olin yltäpäältä hiessä, tuskan hiessä ja se oli aikamoinen kokemus. Niin se meni sitten sillä tavalla. Muistan myös semmoista, kun mulla oli vamma tai kun siis mulla haavottui myös tuo vasen käsi, niin menin aina pari kolme kertaa viikossa ortopediaan putsaamaan haavoja. Muistan, että meille järjestettiin auto. Kun mentiin sinne, auto kiersi ja kaarteli niin nopeaa vauhtia laidasta laitaan, kun kuski tiesi, missä tarkka-ampujat vaanivat. Oli vähän pakko nopeampaa ajella niissä kohdissa. Oli se aika kauheeta. Minä olin ihan avuton, sokea ja toinen käsi sidoksissa tai siis ihan kipsissä. Olin riippuvainen muiden avusta. Se oli aika paha paikka, mutta kait se sitten meni ohi, onneksi meni.

KH: No silmät eivät siellä Sarajevossa parantuneet, mutta uutta toivoa taas nousi esille, kun kuulit, sait tietää, että sinulla voisi olla mahdollisuus saada hoitoa jossain muualla Euroopassa. Sellainen mahdollisuus sitten avautui täältä Suomesta. No pääsit Suomeen, mutta loppujen lopuksi täälläkään kaikki ei mennyt ihan niin kuin suunnitelmien mukaan. Tässä vaiheessa otetaan mukaan keskusteluun Aila. Siinä kävi niin, että silmäleikkaukset täällä Suomessakin epäonnistuivat ja sitten tuli se hetki, kun kohtasit tämän sokeuden lopullisesti ja sen myötä kaikki muut lieveilmiöt, turhautumisen, ahdistuksen ja epätoivon kokemukset kaikessa laajuudessaan. Mutta niin Aila sinä olet niitä henkilöitä joka muistaa ja tapasi Ibrahimin silloin kun oli ne vaikeat ajat täällä Suomessa ja voisiko sanoa myös Ibiksen vaaran vuodet. Miten sinä muistat nämä teidän kohtaamiset, ensimmäiset ajat?

AL: Niin tapasimme siellä Hyksin silmäklinikalla Ibiksen kanssa ja olin tehnyt siinä vaiheessa kuntoutusohjaajan työtä jo muutaman vuoden ajan ja kohtasin jatkuvasti työssäni vaikeasti näkövammaisia ja sokeita työikäisi äihmisiä. Mutta sodassa vammautunutta henkilöä, nuorta ihmistä en ollut tottunut kohtaamaan. Se oli minulle uutta ja en olisi osannut odottaa, että sellainen asia tulee eteen. Ibiksen tilanne oli todella vaikea ja surullinen. Tiesin, että silmäklinikan lääkärit olivat tehneet kaiken voitavansa, että he olisivat voineet pelastaa näön, mutta näin ei pystytty tekemään. Ja minun työni alkoi aina siitä, kun lääkärit olivat päättäneet oman osuutensa tai siihen tuli tauko. Tapaamisissamme oli erityistä se, että meillä ei ollut yhteistä kieltä. Keskusteluissa mukana oli aina tulkki ja onneksemme se oli aina sama henkilö. Toinen ja oikeastaan aika mukava asia oli se, että Ibiksen täti ja setä olivat aina mukana keskusteluissa. Se oli minusta oikeastaan sellainen aika mukava asia, kun se ei ole oikeastaan suomalaiseen kulttuuriin kuulunut eli ei sellaisia tilanteita mulla ollut ollut aikaisemmin. Minä olin sitoutunut noudattamaan sellaista ohjaus- ja kuntoutusfilosofiaa, että aina on kiinnitettävä huomiota siihen, että ihmisellä on voimavaroja ja niihin vahvuuksiin, joita hänellä on, että olla siinä niin kuin kiinni, ei siis kiinnittää huomiota ongelmiin ja menetyksiin. Ja näinpä sitten oli, että ajattelin, että kyllä Ibiksenkin kohdalla pitää sitten ajatella näin eteenpäin. En muista, että olisimme sodasta puhuneet. Ehkä pari sellaista vilausta muistan, kun mietin tuota aikaa jälkeenpäin, että hyvin lyhyt joku Ibiksen kommentti, että hän ei vihannut ketään ja että joutui sotaan. Sitten toinen oli tämmöinen, että kun hän oli voittajan puolella ja sanottiin sitten, että no nyt te voitte näille häviäjille tehdä, mitä haluatte, niin mä en kyllä halunnut tehdä mitään tai joku tämmöinen puheenvuoro… En tiedä muistatko tämmöstä, mutta ne oli semmoisia asioita.

No sitten lähdimme liikkeelle näitten keskustelujen avulla ja aistin toki vahvasti, että Ibiksen mielessä oli se toive, että joka kaikilla siinä tilanteessa on, että näkö vielä palaantuisi. Että se voitaisiin pelastaa. Mutta siihen realiteettiin sitten piti vain lähteä taipumaan. Mielestäni tuli silmäklinikalle oikein hyvään aikaan. Siellä oli muutaman vuoden ajan ollut tosiaan tällainen uusi kuntoutusosasto, tai miksi sitä nyt nimitettiin. Mutta siellä oli kehitelty työryhmässä tällaisia lääkinnällisen kuntoutuksen toimintamalleja, että ensin oli esitietoryhmä ja sitten tällaisia yksilöllisiä ohjauksia. Mutta siinä oli sitten tämä kielikysymys. Ibis ei voinut osallistua tällaisiin ensitietoryhmiin eikä myöskään sopeutumisvalmennuskursseille, et siihen aikaan ajateltiin, ettei tulkki voi kaiken aikaa niihin osallistua, olla mukana. Tavallaan se saattoi olla ihan onnekastakin, että sitten oli tämä ohjaus yksilöllistä. Sitten kun koordinoin sitä kuntoutusta, niin oli mielestäni hyvä, että pystyin järjestämään esimerkiksi Sari Karjalaisen pistekirjoituksen alkeita opettamaan ja sitten oli tämmöinen sokeuden kokemusasiantuntija ja mä uskon, että se oli hyvä siinä vaiheessa. Timo Frost, joka täällä istuu pöydän päässä, oli liikkumistaidon ohjaaja. Ja sitten tietotekniset apuvälineet olivat tulleet silloin muotiin ja Jukka Jokiniemi oli yksi ohjaajista siellä, pestattiin ulkopuolelta. Ja tottakai muitakin apuvälineohjauksia siellä oli. Että näitä niin kuin tarjoilin Ibikselle ja siitä kirjasta mä niin kuin luin sen kamppailun, minkä olit sisimmässäsi käynyt. Että sulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Ja näistä sitten tätisi tuli minulle kahden kesken juttelemaan. Että hän pelkäsi kovasti sinun puolestasi. Kuitenkin sitten suotuisaan suuntaan ne asiat sitten menivät. Jollakin tavalla juuri sun tädin, nyt kun puhutaan sodan kasvoista, niin tuota hänen kasvoistaan se kyllä näkyi. Hänen oma poikansa käsittääkseni taisteli siellä Sarajevon rintamalla ja toinen oli haavoittuneena jossakin Amerikassa kuntoutuksessa. Ja sä kerrotkin tässä kirjassa, että sitten sulle tuli tällainen niin kuin napsahdus, että sä päätitkin sitten, että lähdet liikkeelle ja otat vastaan kaiken sen, mitä sulle kuntoutuksessa tarjotaan. Ja sitten oli meillä niin kuin helppoa se, kun sä tutustuit näihin ohjaajiin ja lähdit liikkeelle ja sitten se myöskin oli merkille pantavaa, jota olen ihaillut suunnattomasti, että opettelit suomenkieltä niin tarmokkaasti. Mulla o itselläni niin huono kielipää, että mä aina ihailen sitä, sä olet voinut sokeana oppia niin hyvin vieraan kielen. Sitten vaikka tästä kanssakäymisestä on mennyt aina välillä pitkäkin aika, ollaan silloin tällöin aina tavattu. Mun tieni sitten johti opettajaksi ja olen opiskelijaryhmien kanssa ollut täällä tutustumiskäynneillä ja muistan yhden ryhmän. Siinä kaikki oli miesopiskelijoita ja sitten sattui niin hyvin, että Ibis oli heille selittämässä kuntoutumisprosessia ja silloin minäkin oikeastaan kuulin, minkälainen se sun tausta oli, kun mä olin ollut niin siinä kuntoutusohjauksen asiassa kiinni. Ne oli kauhean vaikuttuneita ne opiskelijat. Sittenhän se sun tie johti Arlainstituuttiin valmentavalle linjalle ja siellä sä varmaan koit sen, että sä kohtasit toisia näkövammaisia. Se oli sulle varmaan sellainen hieno juttu, kun sulla ei ollut sitä sopeutumisvalmmennusta ja ryhmää…

IM: Ei kerrota koko kirjaa…

AL: Joo tässä olikin mun mustoni ja kiitos vaan, että sain olla tässä mukana.

IM: Saanko mä vähän lisätä. Vaikka ei ollut yhteistä kieltä, vaikka minä olin silloin vähän maassa, mutta ohjasit hyvi oikealle tielle ja oikein sydämen pohjasta kiitos siitä.

KH: Kiitos muistoista ja hyvästä katsauksesta. Myös minun kysymykseni liittyy tähän motivaatioon. Kirjassa todella kerrot sen hetken, kun jouduit oikeasti pohtimaan sitä, jaksanko vielä aloittaa kaiken alusta niin kuin lapsi aloittaa ensin kävelemään, sitten lukemaan jne. Kaikki piti aloittaa alusta. Paljon on pohdittu täällä Näkövammaisten liitossakin, mikä on se avain siihen motivaatioon, motivoitumiseen. Miten sä tätä motivaatiota omalla kohdallasi vielä avaisit meille?

IM: No tosi on, että sokeuden hyväksymisprosessi oli aika raskas. Ja missä tahansa iässä ihminen sitten sokeutuu, niin se ei ole helppoa. Minä olin 21-vuotias. Mietin, miten minä tällaisena marakattina jatkan tätä elämää. Sitten Aila tarjos noita kuntoutuksia ja mä alussa suhtauduin niihin skeptisesti. Mitä minä sun kursseista. Mutta sitten, kun mä kävin tärkeän keskustelun, kuuluisan keskustelun itseni kanssa, niin minä silloin päätin jatkaa taistelua. Horoskoopissa minä olen vaaka. Minä pohdiskelen ja punnitsen asioita, mutta mielenkiintoista on myös se, että minä olen aika päättäväinen, kun satun olemaan sen päällä. Ja minä sitten kun se keskustelu oli silloin käynnissä, yksinkertaisesti päätin voittaa tämän taistelun. Päätin voittaa tämän pimeyden. Ja uskon, että olen onnistunut siinä.

KH: Kyllä, kirja nimi on Voitto pimeydestä ja saamme lukijoina kyllä lunastettua lupauksesi. Kyse on selviytymistarinasta ja se on myös teidän molempien sinun ja Kian selviytymistarina. Mutta ei paljasteta sitä loppua. Itse voin kyllä tunnustaa, että liikuttumatta en sitä pystynyt loppuun lukemaan. Mutta siis kysytään tähän ihan loppuun, miten siis kun pidät yhteyksiä sinne kotimaahasi, miten sun vanhoille sotakavereille lopulta kävi? Oletko heihin edelleen yhteyksissä ja onko teillä jotain esimerkiksi tällaista sotaveteraanien yhdistystoimintaa tms.?

IM: Valitettavasti monet kaverit ovat kaatuneet siinä järkyttävässä sodassa. Monet ovat haavoittuneet. Jotkut ovat vakavammin, toiset taas vähemmän. Mutta onhan niitä myös, jotka eivät saaneet naarmun naarmua. Että kaikenlaista on. Habita on hajoitettu ympäri maailmaa. Jotkut on Australiassa, jotkut amerikoissa, jotkut Ruotsissa, jotkut Saksassa, jotkut Itävallassa. Jotkut ovat Suomessakin, niin kuin näkyy. Ja olen yhteydessä heidän kanssaan ja aina ennen lomia yritetään sopia ja sellaista aikaa, loma-aikaa, että ollaan samaan aikaan siell kotiseudulla ja kaveerataan jne. Siitä sotaveteraaniyhdistyksestä, jotain toimintaa on, mutta en itse tiedä, millaista se on ja onko se kuinka voimakasta. Tiedän, että sotainvalidien yhdistys puolustaa ja taistelee näiden sotainvalidien puolesta, varsinkin näiden, jotka asuvat Bosniassa. Se on ehkä enimmäkseen sellaista lääkinnällistä elikkä ihmiset tarvitsevat uusia proteeseja ja jotain muuta tämmöistä lääkinnällistä hoitoa jne. Kyllä olen yhteydessä kavereiden kanssa ja tietysti aina kun tullaan sinne Bosniaan, me vähän juhlitaankin.

KH: Oikein mukavaa kuulla, että yhteyksiä pidetään. Nyt on tilanne se, että tältä osin me päätämme keskustelun ja nyt on yleisökysymysten vuoro.