Siirry pääsisältöön

Teatteri

Tältä sivulta voit lukea Minun näköinen elämä -toiminnan Teatteri-podcastin tekstivastineen.

Tällä sivulla

Kuuntele

Teatteri Soundcloudissa- Ulkoinen linkki - Ulkoinen linkkija Apple Podcastissa.- Ulkoinen linkki

Lue

[Alkutunnus alkaa, porinaa]

[Mies laulaen:] Dum-dum...

[Naiset laulaen:] Aa-aa… mielen pata porisee…

[Mies laulaen:] Dum…

[Nainen puhuen:] Minun näköinen mieli.

[Naiset laulaen:] Mitä se tarjoilee-ee-ee...?

[Naiset laulaen:] Dum-dum-dum-dum…

[Nainen puhuen:] Näkövammaisten liitto. 

[Naiset laulaen:] Dum-dum-dum-dum…

[Alkutunnus päättyy.]

Harri:          Tervetuloa mukaan jälleen hyvät kuulijat tämän Minun näköinen elämä-hankkeen podcastin pariin. Minun nimeni on Harri ja tälläkin kertaa meillä on erittäin mielenkiintoinen aihe, nimittäin näkövammaisteatteri. Juttukaverina mulla on tänään erittäin kokenut ja rutinoitunut näkövammaisteatterilainen Marianne. Kiva, kun tulit mukaan ja tervetuloa!

Marianne:   Kiitos!

Harri:          Me ollaan tässä parasta aikaa junassa matkalla Jyväskylään tämänvuotisen teatteriproggiksen viimeseen näytökseen. Mutta ennen, kun mennään tähän tämänvuotiseen käsillä olevaan proggikseen sen syvällisemmin niin puhutaanpas hetki menneestä. Näkövammasteatteri on toiminut 1970-luvun loppupuolelta saakka. Kerros Marianne vähän, mitä sä tiedät tästä teatterin historiasta?

Marianne:   No, mä kerron sen, mitä mua konkarimmat teatterilaiset on aikoinaan kertonut. Eli näkövammaisteatteri perustettiin vuonna 1978 sokean silloin yliopistossa opiskelevan Hannes Tiran aloitteesta. Hän halusi Pääkaupunkiseudulle teatterikerhon, joka sitten laajeni koko Suomeen, että. Historian havinassa on teatteriin tullut näyttelijöitä treeneihin jopa Riihimäeltä asti kerran viikossa, mikä on aika kunnioitettavaa, että niinkin kaukaa Helsinkiin tullaan treenaamaan sitten esityksii. Meillä oli siellä Mäkelänkadulla sillosen Näkövammasten Keskusliiton tiloissa vaan treenitila ja sitten me kierrettiin näyttämöltä toiselle. Ja se on. Sokeelle näyttelijälle on aika haastavaa, kun mennään aina uuteen paikkaan niin treenata ne reitit siellä lavalla. Ja silleen pärjättiin monta kymmentä vuotta tai mä oon ollut vuodesta 1996 mukana. Mutta sitten, kun muutettiin Iirikseen 2004 niin meille tuli oma vakionäyttämö niin se vähän helpotti asiaa. Totta kai reitit täytyy aina treenata ennen esitystä ja painaa mieleen, mutta ei tarvinnut enää uudessa paikassa sitten treenata. Toki meitä on tilattu ja saa vastasuudessakin tilata eri paikkoihin esiintymään. Nyt ollaan matkalla Jyväskylään Näkövammasten Liiton kesäpäiville esiintymään Meidän herramme muurahaisia-proggiksella. Mutta me ollaan oltu Joensuun parafesteillä, Seinäjoen harrastajateatteripäivillä, Mikkelissä näyttämöpäivillä. Sitten, kun näkövammasilla, kun meillä on näitä Näkövammasten Liiton eri alueyhdistyksiä niin niillä ollaan. Lahdessa ollaan oltu ja Virossakin ollaan oltu yhellä proggiksella esiintymässä. Neljä esitystä meillä oli Virossa, että kaikkea on vuosien varrelle mahtunut

Harri:          Joo eli Marianne. Sä sanoit tossa, että sä oot vuodesta 1996 ollut mukana niin minkäslaisia näytökssiä? Missä kaikissa sä oot ollut mukana?

Marianne:   Mä oon ollut kaikissa näkövammaisteatterin proggiksissa siitä vuodesta 1996 lähtien kahta proggista lukuun ottamatta. Ja onhan siinä. Siis mun ensimmäinen proggis, missä mä olin näkövammaisteatterissa mukana niin Liisa-Maija Laaksosen Lumikit ohjasi Juha Kandolin. Sitten on ollut Spuunriver-antologiaa ja on ollut Per gynthiä ja Olieren Luulosairasta ja Miko Kivisen Alamäkijuoksijoita. Ja sitten silloinen ohjaaja Anu Aaltonen on myös kirjottanut muutaman proggiksen meille. Mun suosikkiproggis oli Rakkaus on sokea. Se kertoo 2080-luvulla olevasta sokeiden vanhainkodista ja mitä siellä tapahtu. Siellä oli esimerkiks robotti, johon tää mun roolihenkilö rakastu ja se oli aivan hulvaton näytelmä. Varmaan löytyy vieläkin jostain netin syövereistä, kun kirjoittaa näkövammaisteatteri ja rakkaus on sokea. Sitten on ollut sellanen Bussillinen mystikoita, joka perustu sellasiin kirjeisiin, jossa ihmiset kerto yliluonnollisista kokemuksista. Ja meillä on ollut lasten näytelmä. Sen ohjas Helena Ryti. Hatunvaihtoa lastenkamarissa. Se perustu Hc Anderssenin satuihin. Sitten sillon, kun Louise Braillen syntymästä tuli 100 vuotta. Ranskalainen Louise Brai keksi pistekirjotuksen ja kehitti sen ja kehitti sen jälkeen myös pistenuotit. Me tehtiin sillosen ohjaajan Anu Aaltosen ja yhden harrastajanäyttelijäkollegan Markku Kännisen kanssa kahden hengen proggis Louise Braillen elämästä. Ja sillä oltiin kiertämässä. Siellä oli ainakin kymmenen esitystä Suomessa ja sitten neljä esitystä Virossa. Tässä ei ollut ihan kaikkia proggiksia, missä mä oon ollut, mutta suurin osa, että. Tosi paljon vaihtelevuutta on ollut näissä proggiksissa. Ja ohjaajahan ne proggikset päättää, että nyt. Meijän nykynen ohjaaja Kari Kinnaslampi sitten päätti tän Meidän herramme muurahaisia aapelin tekstin, joka on siis aivan hulvaton, että. Yleisö on nauranut kippurassa ainakin noissa edellisissä esityksissä niin katotaan, miten tänään käy.

Harri:          No, mikäs tuolta sun historiasta joku roolihahmo sulle jäänyt sillai parhaiten tai rakkaimpana mieleen?

Marianne:   No, hulvaton roolihahmo. Mä en tiijä, oliko se rakkain, mutta se oli aika hulvaton. Me tehtiin Noel Kauvöödin Hulluttelevaa henkeä. Ja mä olin siinä sellanen Medio Madam Argati, joka huusi ja sitten kaatu selälleen ja meni transsiin ja kutsu siellä henkiä ja piti spiritistisiä istuntoja. Se oli aika mieletön rooli. No, sitten ihan tästä Meidän herramme muurahaisia niin kyllähän tää Päti Sievänen on. Se on ihan hirvee itserakas narsistinen itsekeskeinen näyttelijä oikein diiva, mutta se on samalla tosi herkullinen rooli. Kyllä minä tiedän, millaista muuallakin on. Ei ole kyyhötetty vaan näillä nurkilla. Olen kierrellyt siellä ja täällä. Ja voi voi. On niitä ollut premiäärejä ja olen lopullisesti hylännyt teatterin ja niin poispäin. Se on. Päti on aivan loistava. Ja Lumikeissa siinä mun näkövammasteatterin ihan ekassa proggiksessa mä olin sairaanhoitaja Reija. Se on aika herkkä rooli ja se oli hieno rooli myös. Spuunriver-antologiassa mä näyttelin humalaista enkeliä. Oli kivaa vaan nauraa siellä näyttämöllä ja ryypiskellä taskumatista. Sitten me oltiin. Helsingin ja Uudenmaan näkövammasilla oli sillon vielä Villingin saaressa oma lomakoti. Me oltiin siellä esiintymässä ja meillä oli niin, että ei ollut mitään kulisseja. Siellä jouduttiin odottaa yleisöä näyttämöllä. Ja sitten mä olin. Istuskelin silleen. Pää riippu ja tosi räkä poskella ja humalaisen oloisena. Siis en oikeasti, vaan roolihenkilön taskumatti oli siellä. Ja sitten yks nainen tuli ihan pokkana kysymään multa, että hei! Onks sulla? Saanks mäkin? Siinä vaiheessa meinas oikeesti pudota roolista, kun ei voi. Mä vaan pudistelin sille päätäni ja olin olevinani niin humalassa, että en saanut muka sanaa suustani.

Harri:          No, mistä se sulla kumpuaa tämä, halu lähtee aina mukaan näihin teatterijuttuihin?

Marianne:   Toi on tosi hyvä kysymys varsinkin nyt, kun rupee nyt jo olemaan taas jo kerran paha olo. Eli aina ennen joka ikistä ensi-iltaa ja joka ikistä esitystä niin mä jännitän niin paljon, että on tosi paha olo. Mahaan sattuu. On tosi hirvee fiilis. Sitten, kun menee sinne näyttämölle ja sanoo ne ekat replat ja saa sen flow:n niin se on ihan mieletöntä. Sitten tää teatterin tiimityö. Miten jokainen puhaltaa yhteen hiileen ja paikataan toisiaan lavalla. Siis meidän Mestarin ja Margariitan ensi-illassa näyttelijä sai terävästä veitsestä haavan käteen niin, että veri pulppus ja ei se mitään. Sitten se meni sinne kulisseihin ja siellä paikattiin haavaa ja me loput näyttämöllä olevat paikattiin sen rooli sillä aikaa ihan improvisoiden. Se on hurjinta, mitä on tapahtunut. Se yhteen hiileen puhaltaminen. Sitten se flow ensi-illan ja muiden esitysten jälkeen niin voi vitsi! Se on. Sitä ei voi sanoin kuvata sitä tunnetta, että sellanen helpottunut sellainen ilonen riehakas jee. Me tehtiin se-juttu. Se on niin hienoo. Sitten näistä, kun on saanut esittää niin montaa erilaista roolia niin siinä on oppinut myös tosi paljon eri ihmistyypeistä. Esimerkiks justiin tää Nuel Kauvoodin Hulluttelevan hengen Madam Arkaatti niin ei mulla oo mitään kokemusta Meedion työstä niin sai sukeltaa sinne Meedion nahkoihin. Ja monenlaiseen ihmiskohtaloon on näissä rooleissa tutustunut. Tää on vaan niin hienoa.

 

Harri:          Jos hypätään sieltä historiasta vähän tänne lähemmäs tätä nykypäivää ja meijän nykysen proggiksen alkuhetki niin meillähän tässä porukassa käytännössä kaikkii muut taitaa olla ihan vasta-alkajia niin miten sä uskalsit, lähtee tälläsen porukan kanssa tekemään?

 

Marianne:   Ei siinä oikeestaan uskaltamisesta niinkään ollut kysymys. Pikemminkin mä halusin antaa teille uusille työrauhan. Ja sitten, kun meille tuli myös uus ohjaaja, jonka rekrytoinnissa mä olin myös mukana niin ajattelin ensin, että mä en lähe tähän proggikseen mukaan tai silleen, että kun tehän teitte niitä näyttelijän työn harjotuksia ensin. Mä aattelin, että ne on mulle varmaan aika tuttuja, että ei mun kannata lähtee niiku ilmeisesti aika monet näkövammaisteatterilaiset ajatteli. Mutta sitten mulla uteliaisuus heräs, että kuitenkin eri ohjaajilla on aina eri tyyli niin mua kiinnosti, että minkälainen tyyli tällä Kari Kinnasponnella on tehä näitä näyttelijän työn harjotuksia. Ja tulin sitten uteliaisuudesta mukaan, että halusin nähdä, miten tää nykynen ohjaaja työskentelee. Ja olipa tosi hyvä, että tulin. Sain monta hyvää roolia tässä Meidän herramme murahaisia. Eihän meijän alun perin edes pitänyt tehä proggista, mutta sitten se vaan tuli se proggis näitten näyttelijän työn treenien jälkeen, että kannatti tulla mukaan.

 

Harri:          Joo. Se ohjaaja tosiaan valitsi meille sitten tämmösen näytelmän, kun Meidän herramme muurahaisia. Mä en itte tämmösestä teoksesta ollut varmaan ees kuullut aikasemmin. Mutta oliks tää sulle entuudestaan mitenkään tuttu?

 

Marianne:   Mä olin kuullut, että Aapelilla on tällänen, mutta en mä ollut lukenut kirjaa enkä kattonut elokuvaa enkä kuunnellut kuunnelmaa. Nyt en tietosestikaan ole halunnut vielä kuunnella kuunnelmaa enkä katsoa elokuvaa enkä lukea kirjaa, koska tässä on vielä roolityö kesken. Meillä on yks esitys esitettävänä. Mutta kun ollaan täältä Jyväskylästä päässyt ja tää on nyt vika esitys meillä niin sitten mä varmaan katon sen elokuvan tai kuuntelen kuunnelman, jos Areenasta löydän, että. Haluun tietää, millanen se alkuperänen on.

 

Harri:          No, puhutaanpas sitten hetki tästä meidän ohjaajasta. Elikkä tätä porukkaa lähti vetämään siis kokenut näyttelijä ja teatteriohjaaja Kari Kinnaslampi.

 

Marianne:   Teatterin johtaja. Teatterialan ammattilainen.

 

Harri:          Joo. Kyllä. Tai itte mä oikeestaan Karin tiesin lähinnä tosta Ylen tästä Uusi päivä-tv-sarjasta. Mutta oliks Kari sulle mitenkään entuudestaan tuttu?

 

Marianne:   Ei. Tosiaan Näkövammaisten Kulttuuripalvelun puheenjohtaja Timo Kuoppala pyysi mua mukaan rekrytoimaan meille uutta ohjaajaa. Oli kaks varteenotettavaa ehdokasta, joista Kari oli toinen. Ja mä olin sitten haastattelemassa Karia, että. Sillon näin Karin ekaa kertaa ja tiesin hänet myös siitä Uusi päiväsarjasta. Mutta en sitten muuten, että. Mukavalta mieheltä vaikutti, mutta eihän siinä haastatellessa tietenkään tehty mitään näyttelijän työn juttuja, että siellä vaan puhuttiin ja näin. Käytiin kattomassa braille-Sali. Sitten tutustuin paremmin siinä, kun tehtiin niitä näyttelijän työn treenejä niin.

 

Harri:          Sä haastattelit tossa ennen ensi-iltaa Karia, minua sekä meijän ryhmän kuopusta Lauraa niin kuunnellaanpas tähän väliin se haastattelu.

 

Kari:           Mun vanha oppilaani työväenopistosta 35 vuoden takaa, joka asuu Kuopiossa ja tekee siellä teatteria. Hänestä tuli sitten ammatiltaan teatterilainen niin hän laitto mulle tekstiviestin, että Kari, että oletko huomannut? Näkövammasteatteri hakee ohjaajaa. Ja sitten mä menin tonne Facebookin sivuille ja löysin sieltä tai jostakin sieltä sitten töitä taiteilijalle teatterityöntekijöille. Ja sieltä palstalta löysin sitten tämän ilmotuksen. Ja luin sen läpi ja törmäsin ajatukseen heti. Tuntui liian haastavalta ja sitten tajusin, että enhän mä ole tehnyt näkövammasten kanssa koskaan töitä. Mulla ei ollut minkäänlaista kosketusta näkövammasiin, sokeisiin. Ainoastaan vanha mummoni aikanaan 1980-luvulla. Hän seokeutui, kun hän oli vanha niin häntä sillon joskus siellä mummolassa taluttekin ja muuta, että. Se oli ainoo kosketus siihen asiaan. Mutta sitten se jäi vaan tonne takaraivoon jotenkin sitten. Päivää paria aikasemmin mä soitin tänne kulttuurituotantoon Tanja Rantalaiselle ja kysyn siitä työpaikasta. Vieläkö sitä voi hakea ja minkälainen se on? Tanja kerto siitä vähän sitten ja aika ympäripyöreesti sillä tavalla. Ja en mä vieläkään ollut vakuuttunut, kun mä ajattelin, että ei mulla ole tarpeeksi rahkeita siihen. Mä en pysty. Mä en pysty sitä. Miten ne kaikki ne mun harjotukset, joita mä oon eri-ikästen kanssa jo vuosikaudet tehnyt. Miten? Miten sitten? Miten ne tehdään näkövammasten kanssa? Mistä löytyy se väylä, se keino? Miten mä voin opettaa vai kenties meneekö se niin, että mulla itselläni olisi nyt tässä elämänvaiheessa jotakin opittavaa. Ja se oikeestaan kääntykin sitten niinpäin, että mä en ollutkaan tulossa opettamaan, vaan mä olin tulossa oppimaan. Ja sitten mä pistin paperit ja sitten tuli kutsu haastatteluun. Vielä sillonkin mietin, että tulenko haastatteluun. Koko ajan toinen puoli musta oli vastaan ei. Ei. Mä en pysty. Mä en pysty. Mä en kykene. Ja toinen puoli olis, että hei! Nyt on jotakin uutta sulla tarjolla elämässä ja tässä teatterin saralla, että nyt rohkeasti vaan sitä kohti.

 

Marianne:   No, nyt sä oot meitä vuoden ohjannut. Onko? Mitä oot oppinut ja mitä mieltä nyt oot, pystytkö ohjaamaan näkövammasia?

 

Kari:           Tää on ollut mulle viikon kohokohta aina, kun mä oon päässyt teidän kanssa tekemään. Alussa oli tietysti vähän shokki mulle, kun tietenkään en tuntenut näkövammasia enkä sokeita. Ei ollut mun ystäväpiirissä ketään niin miten mä nyt osaisin. Mä nyt puhun. Mä oon suora ihminen. Mä puhun suoraan.

 

Marianne:   Joo.

 

Kari:           Niin tavallaan se ihmisen ulkokuori. Miltä ihminen näyttää, kun on sokea niin se vähän järkytti mua ensin. Muttta sitten, kun mä opin tutustumaan teihin ihmisinä niin jotenkin mulle tuli semmonen olo, että niin. Täähän on vaan ihmisillä tämä ulkokuori, joka sitten, kun me kuollaan, niin mätänee pois, että. Sehän on se sisin, mikä meissä on se tärkein. Ja sillä sisimmällähän me tehdään myöskin teatteria, että. Sitä sisintähän me tuodaan esiin. Me kerrotaan tarinoita. Meillä on vaan tämä väline, tämä kroppa, joka on välineenä siinä välissä. Mutta kyllä meidän teatterin tekeminen alkaa siitä, että me ollaan läsnä ja meillä liikkuu tunteet ja me välitetään tunteita ihmisille. Mä oon oppinut hirveen. Mä en osaa oikeestaan vielä analysoida, että mitä kaikkea mä oon oppinut. Mutta mä oon oppinut elämästä, elämänilosta, elämänhalusta, vaikka aisteista ehkä tärkein näkö on pois tai vajavainen niin siitä huolimatta ihmisen elämä voi olla täyspainosta, jopa enempi. Ja että pystyy tekemään tämmöstä, kun teatteri ja haluaa tehdä.

 

Marianne:   Mikä siinä ulkokuoressa järkytti sitten?

 

Kari:           Tietysti silmät. Monen ihmisen silmät, koska silmät. Sanotaan, että meillä näkevillä on. Silmät on sielun peili.

 

Marianne:   Kyllä.

 

Kari:           Tai sitten, että kun ettei ole silmiä lainkaan tai ei ole kasvoja lainkaan.

 

Marianne:   Aivan.

 

Kari:           Tai jotain tämmösiä niin mä oon niin se oli se ensimmäinen shokki, että kun ei ollut niin lähellä ollut tosiaan ketään semmosta ihmistä. Mutta se lähti jo toisella kerralla pois. Sillä ei ollut mitään merkitystä enää sillä asialla, koska tavallaan sen ihmisen sielusta tuli ne silmät.

 

Marianne:   No, hei! Osaatko nyt ohjata näkövammas?

 

Kari:           Ehkä paremmin, kun sillon alussa. Nyt tietäsin, että mitä se vaatii.

 

Marianne:   Mitä se vaatii?

 

Kari:           Se vaatii ensinnäkin pitkää pinnaa, jota mulla ei ole. Sitten, kun te ootte niin semmosia innostuneita ja haluatte tehdä ja te meette välillä niin kovalla vauhdilla, että mä en ehdi varottaa, että siinä on seinä edessä. Te törmäätte. Teillä on kova vauhti ja into päällä. Ja se on ollut hirveen hauskaa ja sitten jopa niin, että mäkin oon innostunut niin, että mä oon välillä unohtanut, että te ootte näkövammasia, että teillä on tämä pieni hidaste kuitenkin siinä välissä, että. Mä oon vaatinut jopa semmosiakin ihan samoja asioita, mitä mä vaadin näkeviltä näyttelijöiltä.

 

Marianne:   Se on hyvä. Mitä esimerkiks profiilia ja?

 

Kari:           Profiilia ja sitten kävelyä ja sitten välillä. Täällä nyt törmää aina siihen puiston penkkiin. Kyllähän siihen törmätään ilman muuta. Mutta sitten kaikki tämä tekniikka oli mulle uutta, että miten merkitään näyttämö.

 

Marianne:   Joo.

 

Kari:           Köydellä ja näillä huonekaluilla. Se oli. Tää oli ihan uus maailma, miten se niin millä tavalla voidaan auttaa sokeaa näyttelijää näyttelemään näyttämöllä, että. Siinähän on hirvittävän paljon enempi näkövammaselle näyttelijälle muistettavaa. Ensin se kulkurata repliikkien ja muun lisäksi. Ja sitten vielä se, että pitäs näytellä ja muistaa ne radat ja kaikki tuhannet miljoonat säännöt ja ohjeet, mitä pitää muistaa.

 

Marianne:   Aivan. No, siis nyt ymmärsin oikein, että sä et ilmeisesti oo jatkamassa ens vuonna meijän kanssa. Miksi?

 

Kari:           Mä oisin mielelläni. Justiin tänään puhuin yhden kollegani kanssa ja kehuin teitä. Mä sanoin, että tää on ollut ihana rupeama mulle. Tää on syventänyt mulle mun teatterin tekemistä ja mun omaa elämääni, että mä oon saanut tästä hirveen paljon tästä jaksosta. Mutta mulla on semmonen tilanne, että mä vuonna eli ens vuonna 2024 mä täytän 60 vuotta ja mulla on 40-vuotistaiteilijajuhla. Ja mä teen mun omassa teatterissani Kivinokan kesäteatterissa ison roolin musikaalissa Viulunsoittaja katolla. Mä teen teevien maitokuskin roolin, maitomiehen roolin. Ja se vaatii niin paljon, että mä alan syksyllä jo opiskelemaan, kun mä myöskin ohjaan sen opiskelemaan roolin ja laulut ja tanssit ja tekemään ohjaussuunnitelmat ja muuta. Ja mä lähden tonne Espanjaan talveksi opiskelemaan sitä. Kun mä tuun sieltä sitten maaliskuun lopussa niin mä osaan tekstin ja repliikkini ja lauluni. Ja sillä välin on tietysti. Koko muu porukka on opetellut sitten laulut ja tanssit, että. Se on helppo sitten ryhtyä harjottelemaan sitä Suomen päässä. Ens kevät ja kesä mulla menee siihen ja oikeestaan jo syksy. Mutta katotaan sitten kesää 2025, jos ollaan hengissä vielä.

 

Marianne:   Nähdäänkö me sitten sut ehkä sen jälkeen?

 

Kari:           No, toivon mukaan. Kyllä mä oon kiinnostunut tietysti siitä, että jos nyt vielä tuleva hallitus antaa rahaa, että on yleisöteatteritoimintaa Suomessa.

 

Marianne:   No niin. Aivan.

 

Kari:           Minkäänlasista niin säälihän tämä olisi, jos tämä teatteri, näkövammaisteatteri nyt jotenkin lopetettais tai lakastas maton alle tai säästösyistä. Ei missään nimessä semmosta saa tehdä. Tää on jo useita vuosia ollut tää näkövammasteatteri. En tiedä, kuinka monta vuotta.

 

Marianne:   Vuodesta 1978.

 

Kari:           Aika kauan.

 

Marianne:   aika kauan.

 

Kari:           Hyvin kauan.

 

Marianne:   Niin.

 

Kari:           Oikeestaan jo joo.

 

Marianne:   Onko sulla jotain muuta ennen, kun päästän Lauran ja Harrin irti niin onko jotain, mitä haluisit sanoo?

 

Kari:           Ei muuta, kun että mä oon hirveen kiitollinen tästä ajasta, että mä oon saanut kokea tämmösen hienon ajan. Liikutun.

 

Marianne:   Ihana.

 

Kari:           Tää on ollut hieno matka teidän kanssa. Aivan ihana.

 

Mariannne:  No, Laura, Harri. Kertokaa molemmat, että miksi te? Te ootte ihan niiku joku näkövammanen käytti hienoa sanaa untuvikko tässä näkövammaisteatterialalla niin miks te lähitte mukaan?

 

Harri:          Joo. Se oli iitse asiassa ihan oikeestaan sattuma. Tässä ois vuos sitten joku sanonut mulle, että vuoden päästä sä olet tekemässä tämmöstä roolia menemässä lavalle ja näin niin mä oisin sanonut, että mene hoitoon, että et varmasti ole. Mutta mä syksyllä. Mulla oli semmonen hetki elämässä, kun mä tosiaan nyt työkyvyttömyyseläkkeellä ja työt on sen myötä vähentynyt sitten reilusti. Ja lapset on jo niin isoja, että ne ei ihan hirveesti enää iskää tarvi niin tuntuu, että nyt ois tilaa ehkä itselle. Vois tehdä jotain. Ja sitten ihan tsägällä tuolta Facebookista näin tän ilmotuksen tästä, että alkaa tää tämmönen vasta-alkajille suunnattu kurssi niin siihen sitten ajattelin, että kokeillaan. Tosiaan ei minkään valtakunnan kokemusta näyttelemisestä aikasemmin enkä tosiaan ole itseäni edes kuvitellut, että voisin olla millään tavalla kiinnostunutkaan. Mutta sitten vaan aatteli, että nyt on semmonen hetki, että nyt vois kokeilla jotain uutta. Siksi.

 

Marianne:   No, ajattelit, että joo, että jos ois vuos sitten joku sanonut ja sä olisit sanonut, että mene hoitoon, että ei koskaan ikinä. Mutta nyt, kun lähit niin miltä tää on tuntunut? Nyt meillä on ensi-ilta edessä ja kaikki jännittää ihan törkeesti, mutta miltä tää kokonaisuus on tuntunut?

 

Harri:          Sanotaan, että koko ajan tuntunut vaan paremmalta ja paremmalta, kun on päässyt tähän juoneen mukaan niin ja ei. Tietysti vähiten Karin ansiosta, että on tommonen mahtava tsemppari niin.

 

Marianne:   Todellakin.

 

Harri:          Niin kuten siis koko tää porukka niin.

 

Marianne:   Mitä oot oppinut?

 

Harri:          Varmaan sitä heittäytymistä.

 

Marianne:   Hyvä.

 

Harri:          Koska mä. En mä ole aikasemmin ollut mikään heittäytyjäihminen. Mä olen. Olenhan mä esiintynyt, mutta ne on aina ollut tämmösiä niin sanotusti virallisia työhön liittyviä.

 

Marianne:   Niin.

 

Harri:          Koulutusjuttuja sun muuta. Mutta en tällä lailla, missä sä oot. Sun ei taarvitse olla oma itsesi, vaan saat olla jotain ihan muuta.

 

Marianne:   Aivan.

 

Harri:          Kun menee tonne lavalle. Tässä kohtaa nyt konstaapelin roolissa niin mä olen jotain ihan muuta, kun se perheen isä Vantaalta sillon, että. Se heittäytyminen on varmaan se, mitä on kaikkein eniten oppinut tästä.

 

Marianne:   No, Laura. Miks sä tulit mukaan?

 

Laura:         Mullakin oli vähän samantyyppinen tilanne, kun Harrilla, että jotenkin kaipasin. Tai mä oon aina aatellut, että teatterin tekeminen ei olisi minua varten, että mä oon liian ujo ja arka ja arkajalka ja tälleen. Ja sitten jotenkin aina mä oon kuitenkin sillai, kun oon nähnyt sitten koulussa tai jossain, kun on jossain tehty niin aina ollut sillee, että vautsi, että toi on kyllä aika hienon olosta hommaa. Ja että voi, kun sitä ehkä itekin usakaltautus tai tällein. No, se on sitten muhinut se ajatus, että vois. Voisko sitä joskus ehkä kkokeilla? Ja nyt sitten opintojen kautta. Meillä oli semmonen draamapedagogiikkakurssi, missä käytiin nukketeatteria ja kaikkee tällasta läpi niin sitten mä ajattelin, että jos sais veielä enemmän jotain kokemusta asiasta niin sitten vois ehkä omassa työssään sitä jotenkin hyödyntää tai en mä tiiä. Jotenkin siinä. Siinä tuli semmonen, että nyt pitää lähtee kyllä testaamaan. Ja sitten. No, mulla on tää tosiaan näköasia niin sitten sekin on vähän arvelluttanut, että missä mä voisin kokeilla näyttelemistä silleen, että tää mun näköasia ei tulis jotenkin tielle tai jotenkin emmin sitä, että. Ja sitten. No, tuli tämä näkövammaisteatteri sitten, kun etsiskelin kaikkea harrastustoimintaa ja sitten lähdin mukaan.

 

Marianne:   No, minkälaista on ollut tai miltä on tuntunut tää vuosi?

 

Laura:         Tää on ollut kyllä itelleni semmonen tän vuoden kohokohta, mutta myös koetinkivi, että.

 

Marianne:   Miksi?

 

Laura:         No, tässä mä oon kyllä. Kyllä musta tuntuu, että mä oon laittanut itteni aika likoon. Tai tässä on joutunut kyllä itsensä kanssa kamppailemaan.

M

arianne:      Kerro vähän. Avaa vähän.

 

Laura:         No, sillain, että just, että kun on tosi ehkä epävarma ja ei oikein oo sellasta itsetuntoa ton tekemisen suhteen niin on pitänyt vähän tyhjästä nyhjästä. Ja sillain yrittää vaan uskoa, että itsestään voisi saada irti.

 

Marianne:   No, siis ainakin rooli tai tekemisestä päätellen Kari varmaan paras asiantuntija sanomaan. Tekemisestäsi päätellen olet todellakin saanut itsestäsi irti, että miltä susta on tuntunut?

 

Laura:         No, vielä on esitykset edessä, mutta kyllähän musta tuntuu, että semmonen henkilökohtanen voitto tässä on jo saavutettu.

 

Kari:           Tää oikeestaan koskee teitä kaikkia. Nyt, kun sitten päätettiin, että me tehdään se demonstraatio ja mennään yleisön eteen, johon siis koko näyttelijän työ pohjautuu. Koko teatterin tekeminen pohjautuu siihen, että tehdään yleisölle. Kerrotaan tarina. Mähän en valinnut teille helpommasta päästä, vaan nimenomaan tämä Aapeli Meidän herramme muurahaisia, jossa on monologeja pitkiä tarinoita, jotka ihmiset kertoo. Monologit ei ole niitä helpoimpia asioita tehdä teatteria. Yleensä semmoset, jotka on vuosia näytellyt, niin ne tekee niitä monologeja sitten. Niillä on jo sen verran kanttia. Mutta mä halusin, lähtee jo haastamaan teitä, että koska mä myöskin ajattelin sitten tossa tota näkövammasuutta, että sehän ei ole nyt todellakaan mikään este tehdä teatteria. Se on ehkä pieni hidaste, mutta se ei ole este missään nimessä.

 

Marianne:   Aivan.

 

Kari:           Vaan nyt, kun te meette sitten. Olette siinä omassa maailmassa ja näkökyky on se, mikä on, jolla nyt ei ole kauheen suurta merkitystä niin sillon tämä teksti puhuu puolestaan ja te pystytte eläytymään siihen tekstiin ja tulkitsemaan sen ihmisen ajatusmaailmaa katsojille, joka ei nyt tässä tapauksessa vaadi minun mielestä hirveesti silmiä.

 

Laura:         Näkövammaiset ovat yllättävän tarkkanäköisiä.

 

Kari:           Joo. Kyllä. Joo. Ja senpä takia se teidän tulkinta on ollut aika tarkkaa. Mä oon vähän hämmästynyt sitäkin, että ensikertalaiset pystyy, että. Se teatterikärpänen on purassut niin, että sieltä tulee jo vahvaa tulkintaa aika pian.

 

Marianne:   Laura. Sulla on kolme roolia. Sä oot Jaana, kymmenvuotias huonomuistinen tyttö. Sitten sä oo tAada Karhunen. Aivan mainioo. Mä rakastan sitä ja sitten Madam, joka vähän houkuttelee pahoille teille. Mikä niistä on sun suosikki?

 

Laura:         No, Aada. Mähän olen niin rakastunut siihen.

 

Marianne:   Aada.

 

Kari:           Kyllä siellä sen näkee. Se on niin ja.

 

Marianne:   Mikä Aadassa on niin parasta?

 

Laura:         Se on niin hullu, mutta se on kuitenkin kaikista järkevin ja fiksuin tarkkanäkösin ja oikeesti sydämellinen. Musta tuntuu, että se jopa sanoo sille tuomarillekin siinä vähän, että come on. Jos sä nyt näkisit hyvyyttä itsessä ja muissa niin.

Kari:           Niin.

Laura:         Loistava hyvä tyyppi. Tai että jotenkin se on semmonen elämää suurempi hahmo.

Harri:          No, miten toi Kari on sun mielestä suoriutunut tästä hommasta meidän näkövammasten kanssa?

Marianne:   Sen perusteella, mitä mä oon nähnyt niin Karihan on tosi kokenut teatterialan ammattilainen. Ja nytkin, kun tässä oli vähän härdelliä ennen tätä esitystä niin Kari teki hienoja paikkausjärjestelyjä, joita sitten toivottavasti ei nyt sitten tarvitakaan. Mutta osottaa ohjaajalta aika suvereeenia ammattitaitoa, että pystyy hätätilanteissa toimimaan ja improvisoimaan. Karin noi näyttelijän työn treenit on ollut ihan loistavia, että. Meillä oli hyvin erityyppinen ohjaaja ennen Karia, mutta molemmille on yhteistä se, että molemmat on kunnianhimosia ja haluu, että esityksistä tulee hyvä.

Harri:          Entäs me unuvikot? Miten me ollaan sun mielestä suoriuduttu?

Marianne:   Mun mielestä siis ihan loistavia ootte, että siitä alusta niin on tapahtunut valtavaa kehitystä, että. Tuolla kulisseissa, kun siellä ei saa pitää mitään meteliä esityksissä, kun yleisöön kuuluu sitten tietysti kaikki niin kyllä siellä on ollut mulla tosi vaikeeta, kun mä oon naureskellut siellä, kun jengi vetää lavalla, minkä kerkee ja aivan loistavaa.

Harri:          Onks sulle tullut tässä matkan varrella missään kohtaa semmonen fiilis, että ei näitten untuvikkojen kanssa tästä hommasta tuu mitään. Perutaan näyttelyt.

 

Marianne:   No, ei oo kyllä tullut. Ei oo. Niiku mä sanoin niin te ootte parantanut ihan koko aika ja tuolla esityksissä niin aivan loistavaa työtä, että ei. Ei oo tullut kyllä. Jossain vaiheessa olin tietysti vähän huolestunut siitä, kun ei reploja osattu. Mutta toisaalta sitten jokaisessa proggiksessa, oli sitten untuvikkoja tai kokeneempia ihan sama. Jokaisessa proggiksessa tulee sellanen hätä ennen ensi-iltaa, että ei tästä tuu mitään. Ja sellaiset kuuluvat teatterielämään niiku mun roolihenkilö Päti Vievänen sanoo.

 

Harri:          No niiku Kari tossa haastattelussa totes niin hän on ens talvena sitten muissa maisemissa, mutta sitten vuoden päästä mahollisesti olis taas tulossa meitä ohjaamaan niin ootko mukana sillon?

 

Marianne:   No, ihan ehdottomasti. Nyt meillä on tulossa kuunnelma ihan eri luokkaa, mitä nyt ollaan tehty 1800-luvulta ja nykyajassa, että kahessa aikatasossa oleva kuunnelma. Ja sen jälkeen ois vissiin tarkotus tehä Karin kanssa Amadeusta. Ja Amadeus on jo aivan loistava sinänsä ja Kari on aivan loistava ohjaaja niin miksi en olisi mukana? Totta kai.

 

Harri:          Jos tuolla nyt joku kuuntelee meitä semmonen, jolla yhtään rupes tää polttelemaan, että pitäskö lähtee kokeilemaan näyttelemistä. Tämmönen samanlainen, kun minä, ettei oo koskaan aikasemmin ollut mukana niin mitä sä sanoisit? Miten sä rohkasisit tämmöstä tyyppiä?

 

Marianne:   Jos on yhtään kiinnostunut näyttelemisestä ja osaa käyttää ääntään ja oppii replat ja sietää epävarmuutta, koska näissä proggiksissa ennen ensi-iltaa tulee se epävaramuuden hetki ja pystyy tekemään tiimityötä niin tervetuloa vaan mukaan! Tää on aivan loistava juttu harjotella tiimissä olemista ja sosiaalisia taitoja ja sitä heittäytymistä ja tässä oppii ihan valtavasti. Tervetuloa mukaan kaikki!

 

Harri:          No niin. Nyt otetaas tähän kohti pieni aikahyppy. Noin ja nyt me ollaan tässä paluumatkalla Jyväskylästä Helsinkiin elikkä meijän tänvuotinen teatteriproggis oli saau onnellisesti maaliin. Mulla on tässä nyt juttukaverina meijän ohjaaja Kari Kinnaslampi. Mites tää Jyväskylän reissu sun mielestä kokonaisuutena meni? Varsin vaiherikas reissu ainakin oli.

 

Kari:           Oli. Oli kyllä joo ja varmasti tämä reissu jäänyt kyllä mieleen ikuisiksi ajoiksi. Ihana reissu. Kokemuksena aivan valtavan hieno. Yleensä tämä koko näkövammaisteatteri on mulle henkilökohtasesti ollut suuri semmonen kokemus hieno kokemus tutustua ensinnäkin näkövammasiin ja sokeisiin ihmisiin. Musta tuntuu, että teistä tuli mulle niin myöskin ystäviä eikä vaan kollegoita tai jotakin kurssilaisia, ettei ole enää mulle, vaan teistä tuli mulle ystäviä. Meitä. Me ollaan vähän niiku iso perhe tässä näin. Mutta kaiken kaikkiaan tulo tänne sujui hieman värikkäästi, mutta tultiin kuitenkin ja kaikki oltiin kasassa. Oltiin kun pienet ankanpoikaset kaikki täällä. Ja tietysti matkalla aina sattuu ja tapahtuu. Oli aika suuri järkytys, kun tultiin ensin sinne esiintymispaikalle. Kaikki meni muuten siihen asti hienosti. Hotelli oli hyvä ja lähellä kaikki rautatieaseman lähellä. Mutta sitten, kun mentiin sinne esiintymispaikalle niin siellä oli bändi soittamassa jo lavalla. Siihen oli levitelty kaikki niiden vehkeet, kitarat, kaikki rummut ja koskettimet ja mikrofonit. Eihän me mahduttu sinne ollenkaan ja siellä oli. Molemmissa päissä oli portaat elikkä se oli poissa kokonaan käytössä se. Ei voinu ajatellakaan, että me ruvetaan nyt opettelemaan niin lyhyellä ajalla sinne näyttämölle kipuamista ja sieltä pois, joten tein nopean ratkasun sitten siinä, että näyteltiin lattiatasossa, johon oli tietysti. Ravintolaväki oli jo kattaneet pöytiä ja siellä oli kakkupalat jo valmiina ja kaikki siellä pöydissä. No, mä pyysin henkilökuntaa sitten siitä keskeltä raivaamaan siirtämään pöytiä muutama pari kolme metriä taaksepäin, että saatiin vähän lisää tilaa siihen etunäyttämölle. Ja he olivat hyvin ystävällisiä ja tekivät sen. Ja niin me lavastettiin meidän lavastus siihen sitten ja saatiin suurin piirtein aika kivastikin mahtumaan. Sitten siihen tuli sopivasti tilaa. Ja sitten me laitettiin köydet sinne merkeiksi, mitä pitkin kuletaan. Me jouduttiin muutamia sisääntuloja ja poismenoja muuttamaan, koska ei ollut mahdollista samanlaisia toteuttaa samalla lailla, kun toteutettiin tuolla Iiris-keskuksessa. Ja me sillä välin sitten, kun me lavastettiin niin laitto vaatetukset kuntoon ja käytiin. Pukuhuoneet katottiin läpi ja kaikki tämmönen tekninen suoritus meni loistavasti. Ja meillä ei kovin paljon siinä ollut aikaa, kun sitten katsojat tunki jo isälle sinne. Sinne mahtu kaks ja puol sataa ihmistä oli katettu. Ja minusta näytti siltä, että se koko Sali oli ihan täynnä ihmisiä, että. Kyllä mä veikkaan, että se kaks ja puol sataa siellä oli. Siinä oli pari puhetta ensin alkuun ja sitten me rykästiin meijän esitys. Ihmiset tykkäs kovasti. Palaute on ollut tosi hyvää. Tietysti he pahoittelivat meidän puolesta, että ei ollut äänitoistoa eikä muuta. Mutta me sitten näyttelijät yritettiin siellä sitten huutaa ne repliikit ja puhua lujaa, että ne kuulu sinne takariviin asti. Ja vaikka oli tämmösiä teknisiä puutteita niin siitä huolimatta mä ohjaajana koin, että meillä oli hyvä esitys. Ihmiset tykkäs ja kun se palaute oli välitöntä, että siitä esityksestä oli tykätty kovasti ja minusta näyttelijätkin suoriutu loistavasti siihen nähden, että oltiin uudessa paikassa ja ei paljon ehditty niitä ratoja käymään läpi eikä paljon harjotella. Oikeestaan me ei harjoteltu lainkaan. Katottiin vain ne radat, jota, jotka oli muuttunut. Tapahtuhan esityksen aikana sitten kaikenlaista, että. Siellä kaatu pöytä ja sitten yks näyttelijä ei muistanut suuntaa. Hän oli menossa jo orkesterilavalle päin. Mun piti käydä hakemassa hänet sieltä näyttämöltä pois. Ja pappia piti pari kertaa ohjeistaa, että pysy narun tällä puolella ja kaikkee tämmöstä. Mutta kaiken kaikkiaan minusta tuntu, että näyttelijöillä oli hieno viritys ja energia tehdä se juttu, että. Kaikilla oli semmonen. Meillä oli hyvä yhteishenki, että nyt hoidetaan homma himaan, meni, miten meni. Ja me tiedettiin, että hyvinhän se menee ja niinhän se meni hyvin. Mä olin hirveen tyytyväinen.

Harri:          Joo. Siltä se tuntu näin näyttelijän näkökulmastakin, että oli tosi kiva mennä lavalle ja yleisö oli messissä niin se oli tärkeetä. Jos mietitään pikkusen nyt taaksepäin tätä meijän matkaa niin miksi sä valitsit tämän Meidän herramme muurahaisia?

Kari:           Ensinnäkin mä halusin, että se on. Ei mitään. Mitään vahvaa draamaa mä en halunnut tämmösenä aikana, kun mähän johdan tota Kivinokan kesäteatteria niin sielläkin on. Ollaan viihde viihdytysjoukoissa tavallaan, että me halutaan. Mä haluan ohjaajana tämmösenä vaikeena sota-aikana ja muuta, mitä nyt on maailmalla tilanne niin haluan tuoda viihdettä ja viihtymistä ja ihmisille ja vähän ajatella muita asioita, kun näitä ikäviä asioita, että ihmisille tulis hyvä mieli ja jonkunlaista toivoa kuitenkin tähän elämään niin Aapelilla. Mä oon tehnyt Pikkupietarin pihan aikanaan kesäteatterissa ja se Aapeli jäänyt mulle mieleen myöskin tämä Meidän herramme muurahaisia. Siinä vähän liipastaan tätä Pikkupietaria. Se on niiku tämmönen pieni näytelmä Pikkupietarin piha tämän Meidän herramme muurahaisten sisällä. Ja siinä on aivan hulvattomia henkilöhahmoja meistä suomalaisista. Toki tässä oli vaikeutena ja haasteena se, että tässä on monologeja. Monologihan ei ole näyttelijälle varsinkaan juuri aloittelevalle, joka ei oo juurikaan tehnyt teatteria niin ei ole ihan helppo nakki. Monologi on vaikeaa. Siinä pitää jo tietää vähän näyttelijän taktiikkaa ja tekniikkaa ja repliikki, jossa pitäs löytyä joka lauseessa oma ajatus ja niin poispäin. Mutta mä ajattelen, että meillä on siinä sitten kuitenkin puoli vuotta aikaa. Ja kun kevätpuolella ryhdyttiin sitten tekemään tätä juttua niin mä ajattelin, että pitäähän mun antaa haaseita. Mutta en tiedä sitten, oliko liian suuri kakku joillekin. Mutta ainakin näin ohjaajan näkökulmasta niin minusta näyttelijät tässä ryhmässä suoriutu todella hyvin, jopa yllättävän hyvin. Harri. Sun kohdalla mä just sanoinkin tossa, että kun sä oot ensikertalainen etkä oikein itsekään tiennyt, että susta löytyy tämmönen puoli niin konstaapeli metson rooli ja monologi, joka on vaikea, niin sehän meni ihan. Osu niiku nyrkki silmään. Se uppos yleisöön ja yleisöllä oli hauskaa kaikilla muillakin. Ainahan on tietysti kehittämisen varaa kaikilla koko työryhmällä ja minulla ohjaajana, että eihän me koskaan. Täydellistä esitystä en oo koskaan tehnyt, vaikka 40 vuotta ens vuonna tuleekin täyteen, että aina on parantamisen varaa. Ja jokainen esitys menee aina eri tavalla ihan johtuen siitä, että me ollaan ihmisiä me näyttelijätkin ja katsojat on ihmisiä. Katsojat reagoi eri tavalla eri asioihin. Jotkut nauraa eri asioille. Jotkut itkee eri asioille. Saattaa olla hyvinkin hiljanen yleisö. Sitten saattaa olla hyvinkin meluisa ja nauravainen yleisö. Niihin on vaan reagoitava sen mukaan, millä tavalla yleisö nyt tässä. Miten se ilmasee itsensä, että. Siinähän se on se näyttelijän ja yleisön vuorovaikutusbalanssi, mikä siinä on niin se on näyttelijän tehtävä sitten olla siinä välissä, saada se yleisö tohon kouraan noin ja sitten mentävä vaan eteenpäin loppuun asti. Mutta kaiken kaikkiaan, että aivan mahtava retki tää. Vähän niiku mä oon sanonut tutkimusmatkat. Mitä tää on näkövammaisteatteri ja miten tehdään esitys ja kelle se tehdään ja on kaikki käsitykset muuttunut sokeista ja näkövammasuudesta. Mä oon saanut lisää tietoa ja siitä mä oon kauheen onnellinen niin musta on ollut ihanaa tehdä teidän kanssa töitä.

Harri:          No, jos nyt mietit niitä tammi-helmikuun pimeitä iltoja siellä Iiriksessä, kun me treenattiin keskiviikkoiltasin niin tuliko missään kohti semmonen olo, että ei helkutti. Perutaan näytökset. Ei tällä porukalla tuu mitään.

Kari:           Ei tullut. Ei koskaan. Se ekaa lukuharjotusta. Mä olin jakanut roolit. Eka lukuharjotus jo. Mä sain jo heti semmosen intuition, että tästä tulee hyvä juttu. Nää roolit on oikeille ihmisille oikeat roolit. Passaa just noille ihmisille. Ei tullut. Mä en ole epätoivonen. Oikeestaan ainoastaan siinä kohtaa. En mä sillonkaan ollut epätoivonen, kun mä kuulin, että me ei saada äänentoistolaitteita eikä me päästäkään braille-saliin niin sillon mä ajattelin, että voi paskuli, että. No, sitten mä aattelin, että no, tämä on demonstraatio. Se on harjotustyö. Mennään sitten harjotustilassa näytellään, että se. Oikeestaan sitten mä hyväksyin sen asian ja sain teidät motivoitua, että tehdään tästä meidän pieni teatteri sitten. On sitä huonommissakin paikoissa näytelty joskus. Sehän on ihan tähän juttuun sopiva paikka.

 

Harri:          No, sitten vielä loppuyhteenveto siitä syksystä, kun me alotetttiin tää homma ja nyt tähän hetkeen niin minkälaiset fiilikset ja näin?

 

Kari:           No, mä oon kauheen kiitollinen tästä matkasta, jonka mä oon saanut tehdä teidän kanssa. Ja tässä tietysti uudet haasteet. Mulla on Kivinokassa pukkaa päälle kuukauden päästä. Vajaan kuukauden päästä ensi-ilta Kuningasjätkässä. Tässä on. Tää on tämmöstä junassa mennään. Niiku nytkin mennään Helsinkiin junassa niin aina vaan. Se on vähän niin, että siinä vaunussa on hetken aikaa sun kanssa samat ihmiset ja sitten osa jää asemalla pois ja sitten tulee uusia ja sitten me jatketaan matkaa niiden kanssa. On vähän semmonen haikeekin olo tietysti, mutta ei tässä nyt auta haikailla. Eteenpäin ja uusia juttuja ja musta. Mä oon ilonen siitä, että jos monelle on tarttunut tää teatterin tekemisen into ja halu niin sillonhan mä oon onnistunut työssäni, että ollaan saatu lisää tälle puolelle teatterin väkeä ja teatterikärpänen on purassut sekä tekijänä että katsojana. Varmasti uskotte tässä. Tälle ryhmälle on myöskin tullut intoa käydä katsomassa esityksiä, että ahaa. Mites noi tekee tän jutun, kun nyt, kun he tietävät vähän, miten tätä juttua tehdään tätä teatteria. Mutta kauheen paljon kiitoksia kaikille, että sain olla mukana!

Harri:          Joo. Kyllä mulle ainakin tarttu tästä se teatterikärpäsen purema, että ihan varmasti. Varmasti haluan olla jatkossa mukana ja toivottavasti saadaan tehä yhteistyötä.

Kari:           Toivottavasti joo. Mulla tulee nyt välivuosi tässä, mutta sitten onkin jo suuria haaveita ja odotuksia ja haasteita, että katotaan, päästäänkö me niitä tekemään. Joskus kannattaa olla vähän jääräpäinen ja tehdä se haaste, joka tuntuu aika mahdottomalta, koska sitten, kun sen haasteen ja sen haaveen saa toteutettua niin se on aivan mieletön fiilis. Mä luulen, että teillä ehkä oli tässä jutusssa vähän semmonen, kun oli paljon muistettavaa tekstiä ja nopeita vaihtoja joillakin rooleissa ja muuta, että. Sitten, kun sen selättää ja voittaa niin voittaa oman itsensä ja oman pelkonsa ja niin sillon se on. Se euforian tunne on varmasti vielä moninkertasempi, kun ihan jonkun tavallisen työn tehneenä.

Harri:          Kyllä. Kiitoksia Kari kovasti sulle tästä haastattelusta.

Kari:           Kiitos!

Harri:          Ja ennen kaikkea tästä kaudesta. Tää oli ihan mahtava kokemus.

Harri:          Kiitos! Kiitos Harri sulle!

Harri:          Kiitos! Kuten tässä podcastin mittaan on käynyt selville niin mullakaan ei tosiaan aiempaa kokemusta näyttelemisestä ollut, joten tää on ollut mulle aikamoinen haaste. Edellisen kerran näytelmässä mä oon ollut varmaan joskus 1980-luvulla ala-asteen joulujuhlassa ehkä pitämässä jotain kulisseja pystyssä. Mutta siis yhteenvetona ihan huikea kokemus. Ja mä oon tosi ilonen siitä, että mä annoin ittelleni mahdollisuuden tarttuu johonkin sellaseen, mitä mä en ois koskaan voinut ees kuvitella tekeväni. Toivottavasti tää teatteriharrastus saa jatkoa ja mä voin olla mukana vielä pitkälle tulevaisuuteen. Kyllä se teatterikärpänen sen verran pääs pureskelemaan tässä tän proggiksen aikana. Kiitokset vielä koko työryhmälle sekä tietysti tteille kuulijat, kun te ootte jaksanut tän koko pitkän podcastin loppuun asti. Ai niin. Yks juttu vielä. Meidän esitys löytyy Näkövammaisten Kulttuuripalvelun Youtube-kanavalta nimellä Meidän herramme murahaisia. Kiitos ja kuulemiin!

Marianne:   Aika kauan.

Kari:           Hyvin kauan.