Saksikäsi-Hartsa

Kuuntele

Kuuntele Saksikäi-Hartsa -tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki

Lue

Alkumusiikki: Pieniä tekoja. Suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin vihdoinkin sanoa pystypäin tämä on. Tämä on. Minun näköinen elämä. Näkövammaisten liitto. 

Päivi:Tervetuloa Behind The Voices -sarjan pariin jälleen kerran. Äänessä Päivi, jonka haastattelussa on tänään Saksikäsi-Harri. Morjesta Harri. 

Saksikäsi Harri:  No tervepä terve. 

Päivi:  Kiva saada sut mukaan tähän meidän sarjaan ”Keitä vapaaehtoisia minun näköinen elämä toiminnassa on mukana”. Kuka sä oikein olet ja mistä sä tulet? Mistä sä oot tupsahtanut tähän maailmaan? Tai sen me tiedetään mistä sä oot tupsahtanut, mutta millon? 

Saksikäsi Harri No niin. Mä olen vantaalainen perheenisä ja syntynyt vuonna 1975 kahden savolaisen vanhemman yhteenliittymän tuloksena. Ensimmäiset vuodet me asuttiin Vantaalla ensin Louhelassa ja sitten Myyrmäessä kerrostaloasunnoissa ennen kuin sitten siinä vuosikymmenen vaihteessa 79-80 jotain sitä luokkaa isä ja äiti osti vanhan rintamamiestalon tuosta Helsingin Maununnevalta ja sinne sitten muutettiin. Ja siellä itseasiassa asuin sitten tuonne 90-luvun loppupuolelle saakka ennen, kun tuli sitten aika muuttaa omilleen. Ja isä asuu siellä yhä edelleenkin. 

Päivi: Eli vaikka vanhemmat on kieroja savolaisia niin sä olet ihan paljasjalkainen pääkaupunkiseutulainen. 

Saksikäsi Harri:Kyllä näin joo. Helsinki-Vantaa akselilla olen asunut koko elämäni. Savossa on sitten ahkerasti lomia vietetty etenkin silloin lapsuusaikana. Koulukieli… mä aloitin silloin 80-luvun alkupuolella ja jostain ihmeen syystä isä ja äiti pisti mut suomalaisvenäläiseen esikouluun. Mun äiti oli perhepäivähoitaja, niin mä olin käytännössä koko sen lapsuusajan aina kotona äitini helmoissa ollut, niin se oli melkoinen sokki pienelle pojalle joutua sitten tämmöiseen hyvin autoritääriseen sen ajan Neuvostoliitto-aikaiseen ympäristöön, jossa oli tosi tiukka kuri ja vaadittiin paljon jopa meiltä pieniltä esikoululaisilta. 

Päivi: Aivan aikamoinen niinku…

Saksikäsi Harri:  Kulttuurishokki.

Päivi:Just tämä kulttuurishokki siis siihen, että sä oot ollut kotona on ollut pieni ryhmä, on ollut niinku varmaan hyvin erilaista olla siinä kun sitten lähteä tämmöiseen, hyvin järjestelmälliseen ja kovan kurinalaiseen paikkaan. Opitko sä siellä venäjän kieltä? 

Saksikäsi Harri:    En oppinut sitten yhtään kyllä, mutta sehän siinä isällä ja äidillä varmasti oli se ajatus, että kokeillaan että onko pojassa ainesta tämmöiseen, koska jos siitä olis innostunut ja koulut käyny pidemmällekin siellä, niin aivan varmasti siitä olis kyllä ollut hyötyä elämässä jatkossa. Mutta kuten todettu, niin se oli siinä kohtaa liian kova koulu mulle.

Päivi: Aivan. Mut sä oot kuitenkin käynyt sitten ihan suomenkielisen peruskoulun. Mikä siellä peruskoulussa oli sun lempi oppiaine? 

Saksikäsi Harri:  Juu, Kannelmäen ala aste ja Etelä-Kaarelan yläaste oli sitten ne koulut missä sen peruskoulun ajan vietin. Kyllä mun lemppariaine tais olla liikunta. Tosin sitten yläasteaikana tää näkövamma toi siihen vähäisen haasteita. Sitten mä tykkäsin kovasti puutöistä tai veisto nimellähän se taisi silloin olla. Ja sitten yläaste aikana tuli mukaan kotitalous ja tietotekniikka. Mikään matematiikan tai lukuaineiden ystävä mä en oikeastaan koskaan oo pahemmin ollu. 

Päivi:  Perus käsillä tekijä. No mainitsit tuossa tuon näkövamman. Oliko se sulla jo silloin kun sä menit kouluun ekaluokalla tai jo siellä eskariaikana? 

Saksikäsi Harri: No retkuhan mä olen syntyjäni eli retinitis pigmentosa on taudin nimi. Etenevä perinnöllinen rappeumasairaus elikkä ollut mukana ihan syntymästä saakka. Kyllä isä ja äiti sen oli jo ennen kouluikää huomannut, että tuolla jotain vikaa näössä on. Parhaiten sen siinä kohti varmaan huomasi siitä, että mä en pimeässä nähnyt yhtä hyvin ku muut. Siinä eka tai toka luokan aikana sitten tutkittiin tarkemmin ja sittenpä se diagnoosiki varmistu sieltä. Koulussa se tuli sitten esille sillä lailla, että mä en oikein kunnolla nähnyt taululle. Mä en erottanut mitä sinne kirjoitettiin. Etenkin jos opettaja kirjoitti jonkun muun värisellä liidulla, kun valkoisella. Silmälasit mä sain sitten siinä eka toka luokan aikana, mutta minäpä se en niitä alkuun sitten koulussa halunnukkaa pitää, että rillit pysy piilossa repussa koulupäivän ajan. 

Päivi:Tuntuko susta silloin, että sä et halunnut käyttää niitä silmälaseja? Että sä poikkesit muista niitten silmälasien vuoks? 

Saksikäsi Harri:  En nyt millään jaksa muistaa, että mahtoko meiän luokalla kellään muulla olla silmälaseja, mutta sen aikaisen oman itseni tuntien, niin voisin kuvitella, että kysymys oli juurikin siitä, että tuntu ikävältä olla erilainen kuin muut. 

Päivi: Alkuun sanoit tossa, että pimeässä oli vaikeampi nähdä, mutta milloin sitten… No tietysti se että sä et nähny sinne taululle, mutta milloin sä niinku rupesit koulussa huomaamaan että sun näkö on selkeästi huonompi kuin muiden?

Saksikäsi Harri:  No se ei siinä kouluaikana ollu vielä mitenkään selkeesti huonompi kuin muilla. Että sitten kun mä rohkaistuin niitä silmälaseja käyttämään, niin kyllä mä luulen että mä suurin piirtein näin sen mitä muutkin tämmösessä normaalissa valaistuksessa. Mulla on aina ollut näkökenttäpuutos tossa edessä alhaalla, mikä aiheutti sitten kompurointia ja esimerkiksi pallopeleissä kun pallo tuli kauhean lähelle niin se oli vähän hankala huomata. Ennenku oppi huomaamaan sen, että kun kääntää nenää vähän kohti varpaita niin sitten pystyy skannaamaan myös sitä lähempää, että niin sitä vaan oppii pärjäämään vaikka oli puutteita näkökentässä. Mut yks mikä oli erityisen hankalaa etenkin yläasteaikana niin oli pesäpallo kun siinä se pallo on niin hankala värinen ja sit se tulee niin pirun kovaa, niin sitä ei vaan kertakaikkiaan ehtiny näkemää. 

Päivi:Aivan. Osallistuitko sä kuitenkin esimerkiksi pesäpallon pelaamiseen yläkouluaikana vai oliko sit selvä juttu, että sä sait istua vaihtopenkillä? 

Saksikäsi Harri: Kyllä mä osallistuin koska mä halusin olla mukana siinä missä muutkin. Mut sitä mä oon jälkeenpäin kyllä monta kertaa miettiny, että minkä ihmeen takia liikunnanopettajat ei puuttunu siihen vaikka ne vallan hyvin ties tän mun tilanteen. Olihan se jo turvallisuusriski kun yksi seistä töröttää räpylä kädessä siellä kentällä eikä läheskään aina kerkeä näkemään missä se pallo menee. Se jos olisi läjähtäny miljoonaa otsaan, niin siinä olisi voinut tulla kyllä iso pipi. 

Päivi:  Näinpä. Ehkä se on myös sitä, että ei halua niinku asettua silmätikuksi. Ja onko sitten ennen koulussa ajateltu myöskin niin, että nuori osallistui kaikkeen mihin itse kokee pystyvänsä? Jännittävää. Onneksi ei käynyt pahemmin. Miten sä oot suuntautunu peruskoulun jälkeen? Mitkä on sun jatko opinnot? 

Saksikäsi Harri: Lukio mulla on siinä tavoitteena oli, mutta sitten siinä kävi niin, että mul ei keskiarvo peruskoulun jälkeen sitten ihan riittänykkään, joten sittenpä minä suunnistin kymppiluokalle tonne Maunulan yhteiskouluun. No eipähän se keskiarvo siinä kymppiluokan aikana kyllä hirveästi sitä kohentunut, mutta toinen juttu siinä oli se, että kun mä vietin yhen ylimääräisen vuoden, niin mä kerkesin täyttää siinä 16 ja sitten mulla oli mahdollisuus päästä iltalukioon, jonne oli huomattavasti helpompi päästä sisään. Ja sinnepä se tie sitten loppujen lopuksi vei. Sieltä mä sitten kahessa ja puolessa vuodessa kirjoitin ylioppilaaksi. Paperit ei kovin kummoiset ollu, mutta valkolakki tuli ja se oli se pääasia ja näköäkin oli sillon vielä sen verran että autokoulun sain siinä lukion ohella myös suoritettua. Ja sitten siinä iässä tietysti tuli pohdittavaksi myös tämä armeija-asiat. Mun oma silmälääkäri oli sitä mieltä, että kyllä sä voit armeijaan mennä ja niin mä sitten ajattelin, että no sittenhän minä menen armeijaan ja kesällä -95 liityin sitten armeijan harmaisiin kaartin pataljoonaan Helsingissä. Mutta sitten noin kuukauden palveluksen jälkeen se lysti sitten loppu, kun armeijan silmälääkäri oli sitä mieltä, että et sä voi täällä oikein olla. Mä pärjäsin kyllä vallan mainiosti esimerkiksi ammunnassa ja liikkuminenki luonnistui oikein mukavasti, mutta silloinhan oli tietysti kesä ja valoisa aika ja sitten kun mietittiin sitä asiaa vähän eteenpäin, että tulee syksy ja pimeät, niin enhän mä olisi niinku oikeasti mitenkään pystynyt metsässä ryynäämään. Oishan se nyt ollut vaarallista sekä ittelle että muille, joten niinpä se armeijan silmälääkäri sitten kirjoitti mulle vapautuksen rauhanajan palveluksesta. 

Päivi:  Miltä se tuntui susta silloin? Nuori mies, joille monillekin niin se armeija on tosi tärkee kokemus elämässä. Miltä se tuntu, kun sanotaan että kiitos käynnistä, mutta tää ei oo sun paikka?

Saksikäsi Harri:  Kyllähän se harmitti silloin kun mä olin kuitenkin asennoitunut niin, että mä haluan tehdä velvollisuuteni ja suorittaa sen asepalveluksen. Ja sittenhän oli tietysti sekin, että kun mulla oli tarkoitus inttivuosi viettää, niin eihän mulla ollu mitään koulupaikkaa eikä työpaikkaa, joten mä siinä vähän niinku putosin tyhjänpäälle. 

Päivi: Mutta hienosti sä oot elämässä pärjänny. Sä oot sitten lähtenyt ammattiin opiskelemaan. Mikä susta tuli isona?

Saksikäsi Harri: No ne armeijahommat kun tyssäs siinä loppukesästä, niin mä kerkesin kuitenkin vielä onneksi mukaan syksyn yhteishakuun ja pistin sitten paperit vetämään kauppikseen datanomilinjalle ja varasuunnitelmana hain sitten vielä hierojakouluun. Siinä sitten sitä opiskelupaikkaa odotellessa, niin mä jaoin mainoksia ja mä olin ikkunanpesijänä ja mä olin silloisella Säkkivälineellä siivoojana vähän aikaa. No sitten myöhemmin syksyllä niin mä pääsin Hieronta-Akatemiaan opiskelemaan hierontaterapeutiksi ja sitten kävi niin onnellisesti, että vuodenvaihteessa mä pääsin myös tonne kauppikseen opiskelemaan datanomilinjalle. Se kevät mentiinkin sitten niin, että mä päivät opiskelin datanomiksi ja illat opiskelin hierontaterapeutiksi. Siinä kevään korvalla sain sitten ne hierojaopiskelut päätökseen ja sitten mä tein hierojahommia siinä opiskelujen ohella. Keikkailin auton kanssa ympäri pääkaupunkiseutua ja sitten kun mä asuin vielä vanhempien luona silloin, niin mulla oli siellä semmoinen pieni vastaanottohuone, jossa lähinnä sitten ne oman kylän ihmiset kävi hierottavana. Niitten alkuaikojen jälkeen sitten nää hierojahommat mulla on ollut lähinnä harrastuspohjalla ja tuolla taka-alalla odottamassa, jos jossain vaiheessa ehkä vielä innostun vaihtamaan alaa. Siinä aikanaan sitten valmistuin kauppiksesta datanomiksi ja sitten nämä IT-alan hommat vei mennessään. 

Päivi: Ja niitä hommiako sä sitten pääsit tekemään niin koulutusta vastaavaan työhön?

Saksikäsi Harri:Joo. Mä siinä opiskelujen loppuvaiheessa löysin sitten niin mukavan työharjoittelu ja lopputyöpaikan, että päätin sit jäädä sinne. Ja viihdyin siellä kuutisen vuotta muistaakseni ennenku siirryin tän nykyisen työnantajan palvelukseen, jossa oon sitten ollut 20 vuotta eli IT-alalla olen ollut koko työurani. 

Päivi: Just näin. Mitä sä oot muuta elämässä tehny? Onko sulla semmoisia asioita, joista sä oot niinku erityisen ylpeä? 

Saksikäsi Harri:           No mulla on 3 hienoa poikaa, joista mä olen kyllä kaikista äärettömän ylpeä. Ja kyllä mä olen ylpeä myös tästä mun varsin pitkästä parisuhteesta, joka sai alkunsa teksti-TV:n kirjeenvaihtoilmoituksesta vuonna -94. 

Päivi: Tänä päivänä toi 30 vuotta on huikea. Onnittelut siitä. 

Saksikäsi Harri:  Kiitos. Joo tosiaan syksystä -94 saakka on oltu kimpassa. Me oltiin silloin ihan teinejä, mä olin 18 ja Sari oli 17 ja vähän reilut puoli vuotta siitä eteenpäin niin oltiin jo kihloissa. Hääkelloja sai sitte ottaa vähän pitempään, että se oli vuonna 2000. Mutta siis aikamoinen tsägä, että satuin just tän kirjeenvaihtoilmoituksen bongaamaan silloin. 

Päivi: Loistavaa. Eli siinä kohtaa sulla selkeesti oli vielä tarkan näön alue hyvinkin tarkkana, kun löytyi niinku tämmönen vuosikymmenten rakkaus sitä kautta. 

Saksikäsi Harri:No juu, kyllä siinä kohti nyt oli kaikki maailman tähtimerkit jo oikeassa asennossa. Mutta jos sitä näkemistä ajattelee niin kyllä se siihen aikaan se suurin ongelma oli se huono hämäränäkö. Elämää piti tosi paljon suunnitella sen mukaan, että auto on varmasti turvallisesti kotipihassa ennen kuin hämärä laskeutuu. 

Päivi: Just. Mikä sun näkötilantees on nyt? 

Saksikäsi Harri: No se eteni sillai hitaasti ja pikkuhiljaa niinku tähän taudinkuvaan nyt kuuluu. Ja me todettiin sitten 2010 silmälääkärin kanssa, että nyt nää autoiluhommat on ehkä parempi lopettaa tässä kohtaa. Mä tajusin sen silloin ite kun asioita vaan ilmestyy auton eteen ja mulla ollut hajuakaan että mistä ne siihen tuli. Niin se on varsin pelottava fiilis siinä kohtaa olla siellä ratin takana. Mä ajattelin sen niin, että jos mä ajan pöpelikköön ja mulle käy siinä huonosti, niin OK se on mun oma moka. Mutta entäs jos mä jyrään jonkun pienen ihmisen littanaksi niin eläpä sen asian kanssa sitten loppuelämäsi. 

Päivi:  Näinpä. 

Saksikäsi Harri: Se eteni sitten vielä vähän aikaa sillain hissunkissun ennenku sit tuli semmoinen pyrähdys, että lyhyessä ajassa tapahtui hirveästi asioita huonompaan suuntaan. Et nyt tällä hetkellä mulla taitaa olla semmoinen vajaa 5 astetta se näkökenttä ja tuntuu että siinäkin on puutteita. Se loppukin tarkan näön alue huononee koko ajan. Värejä ei oikein enää erota ja liikkuvien asioiden hahmottaminen on tosi hankalaa. Eli suunta on aika selkeä mihin tässä ollaan matkalla. Toiminnallisesti sokea on se määritelmä mitä olen kuullut käytettävän.

Päivi: Saitko sä silloin jotakin apuja jostai? 

Saksikäsi Harri:Tän sairauden edessähän lääketiede on voimaton. Et sille ei mitään mahdeta. 

Päivi:  Mmm.

Saksikäsi Harri: Mutta henkiselle puolelle ei oo kyllä minkäänlaista apua tarjottu missään vaiheessa. Enkä mä osannu sillon apua edes oikeastaan hakea. Mulla oli varmaan aina semmonen ajatusmalli, että onhan tässä ollu koko elämän aikaa tähän totutella, että kyllä tästä selvitään.

Päivi: Mmm.

Saksikäsi Harri:Mut sitten yhtäkkiä, kun asiat tapahtukin niin valtavan nopeasti. Niin olihan se iso yllätys ja kaikki se muutos oli hirveän vaikeeta hyväksyä, että ei siinä oikein meinannut pää pysyä sit enää mukana. Ja kyllä mä sitten loppujen lopuksi niin syvällä kävin, että asiat saattais olla toisin tänä päivänä. 

Päivi:Ja vaikka sen tietää, että se on joskus edessä se niinku tämmöisissä perinnöllisistä silmäsairauksista, niin niinku tuossa kuvasit loistavasti mun mielestä sitä, että kuitenkin se on yllätys etkä sä pysty ikinä etukäteen ajattelemaan mitä se sitten on kun mä en enää näe. 

Saksikäsi Harri:Ni-i. Mulla kuitenkin lähisuvusta löytyy esimerkki, koska mun enolla on tää vastaava sairaus ja mä olen tässä vuosien mittaan seurannu vierestä, miten se hänellä etenee. Mutta kyllä se silti oli valtava elämänmuutos ja ei sitä osannu etukäteen ajatella, että minkälaista se on olla vaikeasti näkövammainen. 

Päivi:Näinpä. Mistä asioista sä tänä päivänä oot kiitollinen? 

Saksikäsi Harri:No totta kai mä oon kiitollinen lapsista ja perheestä ja ehdottomasti myös tosta mun opaskoirasta, joka mahdollistaa mulle tänä päivänä hirveästi asioita. Mutta sitten mä olen kiitollinen myös meidän työterveyslääkärille, koska hän oli se ihminen joka avitti mut alkuun ylös sieltä suosta. Mutta hänellekään mä en alunperin mennyt valittamaan sitä, että mä en näe kunnolla tai että mulla on paha olla ja mä en pärjää töissä vaan mä menin valittamaan mun selkävaivoja. 

Päivi:  Mmm-m.

Saksikäsi Harri:Mulla oli kehittyny selkään välilevynpullistuma, kun mä olin vaan yrittänyt pärjätä ja tehny töitä huonossa asennossa ja liikuntaki mulla oli loppunu kokonaan. Kun en nähny kunnolla niin en enää oikeastaan halunnu liikkua. No ne selkävaivat saatiin sitten fysioterapialla hallintaan ja tietysti hän näki sieltä mun tiedosta, että on tämmöinen etenevä sairaus siellä taustalla ja varmaan ulkoinen olemus näytti siltä, että tää kaverihan on puolivalmis vainaja. Niin sitte hän kysy, että mites mä voin ja miten mä pärjään tän näköni kanssa töissä ja ylipäätään elämässä.  Niin sit mä jotenki siinä uskalsin sanoa, että mä vissiin voin aika huonosti ja enkä mä oikein taida enää pärjätä omin avuin. No sitte hän kirjoitti mulle ensinnäkin lähetteen psykologille, että menepä sinne vähän selvittämään päätäsi ja se on auttanut ihan valtavasti. Ja sitten hän ohjasi mut ammatilliseen kuntoutukseen Iirikseen. Sitä kautta mä sain sitten pysyvän etätyöluvan ja kaikki maholliset apuvälineet ja vermeet kotiin että työnteko ois helpompaa ja sitte mä pääsin osatyökyvyttömyyseläkkeelle. Elikkä sain sitten vähän tehdä lyhyempää työaikaa. Mutta tänä päivänä se on sitten jo täys työkyvyttömyyseläke, mutta teen edelleenkin vielä jonkin verran IT-alan töitä. Ja mikä parasta, niin sitten myöhemmin sain vielä tuon opaskoiran mikä on mahdollistanut sit taas mun liikuntaharrastukset ja sitä kautta sekä mieli että fysiikka voi hyvin. Ja siitä se elämä on sitten lähtenyt pikkuhiljaa kirkastumaan ja tänä päivänä mä oon omasta mielestäni voin ainakin paljon paremmin. 

Päivi: Tää työterveyslääkäri toivottavasti kuuntelee tän podin, koska ainakin itse täällä on aivan karvat pystyssä, että huikeen hieno tarina ja kertoo siitä, että miten tärkeätä meidän on kysyä niiltä toisilta ihmisiltä aika ajoin että mitä sulle kuuluu eikä tyytyä siihen vastaukseen et ”OK” niinku nykynuoriso meillä ainakin täällä kotona käyttää kun niilt kysyy että miten sä voit niin ”OK”. Mäkin yleensä jatkan sitä että mitä se OK sulle tänään tarkoittaa niin tästä kyllä niinku myös minä välitän kiitokset työterveyslääkärille, koska on ollut huisin hienoa saada tutustua suhun. Sä oot mukana tässä ”Minun näköinen elämä” -toiminnassa. Kerrotko mitä kaikkia vapaaehtoistehtäviä sulla on tän toiminnan puitteissa? 

Saksikäsi Harri: Puhelinrinkejä mä oon tässä reilun pari vuotta vetänyt. Viime aikoina tosin vähän vähemmän, kun tässä on ollut niin paljon tätä kaikkea muuta. Tällä hetkellä mä oon enemmän ehkä keskittynyt näihin podcasteihin eli teen ja editoin podeja. 

Päivi: Sen takia mainitsin tuossa alussa, että Saksikäsi Harri koska sä tosiaan editoit nää meidän podit ja sä oot siinä ihan huikean hyvä. Mitä koulutusta sulla on siihen editointiin? 

Saksikäsi Harri:  Mulla ei editointiin tai ylipäätään äänenkäsittelyyn mitään varsinaista koulutusta ole. Meidän edellinen editoija, Furmanin Tuomo, terveiset vaan Tuomolle. Toivottavasti sä kuuntelet. Veti mulle varsin kattavan perehdytyksen, jolla mä pääsin mainiosti alkuun ja sen jälkeen mä oon sitte itte opiskellu loput. 

Päivi: Tää kertoo mun mielestä ihanasti siitä, että miten vapaaehtoistyö antaa meille monille mahdollisuuksia tehdä sitä mikä meitä kiinnostaa. Ei tarvi olla sitä ammatillista koulutusta kaikkeen vaan kiinnostuksen mukaan voi myöskin niinku suuntautua. Onko sun elämässä muita harrastuksia kun ”Minun näköinen elämä” -toiminta ja opaskoiran kanssa liikkuminen? 

Saksikäsi Harri: No onhan mulla harrastuksia. Opaskoirayhdistyksen hallituksessa olen. No onko se harrastus, mutta olen siellä joka tapauksessa ja olen myös opaskoirayhdistyksen viestintätyöryhmän vetäjänä ja sitten mä olen tässä viime vuosina ottanut ohjelmistoon vähän näitä kulttuuriharrastuksiakin eli olen ollu mukana näkövammaistateatterissa sekä ääninäyttelijänä kuunnelmassa ja sitten mä olen hurahtanut myös laulamiseen. Iiriksessä toimii lauluryhmä Laulun Helmi, jossa mä olen mukana ja karaoke on erittäin lähellä sydäntä ja ylipäätään jos voi laulaa niin tykkään olla mukana. Ja matkustelu on meidän perheelle semmoinen yhteinen kiva harrastus. Etenkin nää kesäiset Lapin reissut, joita on tehty nyt joka kesä sen jälkeen kun mä sain ton koiran ja ehkä mä tähän kohti voisin semmoisen pienen mainoksen uskaltaa laittaa, eli mulla olisi tarkoitus meidän kesän -24 Lapin reissusta tehdä podcasti joka tulee ulos sitten varmaan tossa loppuvuoden aikana eli sitä odotellessa. 

Päivi: No nimenomaan siis aivan loistava uutinen oli tämä, että olet tekemässä Lapin vaelluksesta podia ja sitä varmaan moniin ainakin minä itse odotan innokkaasti. Sä kerroit tossa, että oot ollut hyvin syvissä vesissä ja näin poispäin niin mikä sulle on niinku tavallaan semmoinen ohjenuora elämän semmoinen motto mitä sä käytät, että sä oot päässyt esimerkiksi sieltä syvistä vesistä takaisin kuivalle maalle ja näin niin onko sulle sieltä muodostunut joku motto? 

Saksikäsi Harri: No ei varsinaisesti ehkä mitään mottoa, mutta se mä olen tässä kyllä nyt viime vuosina tajunnu, että että omista fiiliksistä, ikävistäkin, pitäisi uskaltaa puhua ja kertoa jos on paha olo. Onhan mulla tässä ympärillä ollut ihmisiä vaimoa ja lapsia ja vanhempia ja pikkuveljeä ja kavereita. Mut silti mä jotenkin vaan ennen aina aattelin, että jokainen kantakoon sen oman taakkansa ja ei sitä sovi muille vierittää. Toki sitten ammattilaisten kanssa voi jutella niistä ihan kaikkein kipeimmistä asioista luottamuksella. Mut ihan siinä perusarjen lomassa semmoinen kuulumisten vaihtaminen niin se ois kyllä tosi tärkeätä. 

Päivi: Eli sun motto ei ainakaan ole, että vaikeneminen on kultaa. 

Saksikäsi Harri: No ei enää tänä päivänä. Ehkä joskus oli. Sitä vaan kuvitteli, että kyllä ne murheet siinä mukana kulkee ja kulkihan ne, mutta alko kasautua ja sit meinasi käydä ylivoimaiseksi. Ja nämä puhelinringit on kerta kaikkiaan mainio paikka purkaa niitä tunteitaan luottamuksella ja sieltä saa sitä erittäin tärkeetä vertaistukea.

Päivi:  Kiitos Harri sulle tästä tän päiväisestä juttutuokiosta. Sun tarinan muistuttamana ehkä mä haluaisin sanoa kaikille kuuntelijoille, että älä jää yksin muista kertoa läheisille ja kavereille mitä sulle oikeasti kuuluu. Ja kun ja jos kaipaat vertaistukea näkövammaisasioissa lähde mukaan puhelinrinkitoimintaan. Kiitos Harri vielä sulle. 

Saksikäsi Harri: Kiitos paljon Päivi myös sulle. Sekä kiitos myös teille kaikki kuulijat. Moimoi. 

Päivi: Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut 5 kertaa olemaan mukana keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan. Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan. 

Loppumusiikki: Tämä on. Tämä on minun näköinen elämä. Näkövammaisten liitto.