Roskalaatikko
Kuuntele
Kuuntele Roskalaatikko-tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
Tuure: Tervetuloa kaikki Vesisoikion kuuntelijat. Me saatiin Harrin kans semmonen idea tosta Jutta Saanilan Läsnäolon kirjasta, et me ruvetaan puhumaan teille tallelokerosta ja pankkiholvista ja tämmösistä asioista. Katellaan niitä asioita vähän ehkä toisesta kantista kun aikasemmin. Mä sen verran pohjustan tähän nyt, että me kerätään muistoja koko ajan koko elämämme, ihan nollavuodesta lähtien. Osa niistä muistoista menee mieleen ja muisto merkitään tunteena ja sitten toisaalta osa menee keholle, että kun äiti antaa piiskaa, ni se tulee kahta kautta se tieto, et se tulee sielt äidin suusta ja sit se tulee sieltä piiskasta pakaroille, ni se muistuu paremmin mieleen sitten. Koko loppuikänsä muistaa sen, että on saanu kuritusta jossain. Ja on sellasia iloisia asioita, jotka haluaa tallettaa ja laittaa ne johonkin holviin tai tallelokeroon tai säilyttää ne jossain varmassa tallessa, että ne on niin hyviä muistoja, että niihin haluaa aina palata sillon tällön ja miettiä niistä ja niistä tulee hyvä mieli. Mut sit me kerätään hyvin paljon semmosia muistoja, jota me ei haluttais tallentaa, mutta kun tää järjestelmä on semmonen, et se tallentaa kaiken, mikä meille tapahtuu. Me koitetaan piilottaa sitä itseltämme ja muilta. Esimerkkinä sanon semmonen, että munaa ittensä yleisön edessä täydellisesti, ni semmosta muistoa ei välttämäti haluu uudestaan käsitellä ja se piilotetaan sinne holvin peränurkkaan ja heitetään vielä jotain mattoja päälle siihen, ettei se tulis koskaan näkyviin. Se on siellä, mutta se on pois silmistä, mut kaikki ne muistot, ni ne sitoo sitä ihmisen energiaa sillä tavalla, että jos on paljon ikäviä muistoja, paljon epämiellyttäviä muistoja, niin tulee painolasti, siit tulee roskaa. Niistä muistoista tulee semmosta ylimäärästä roskaa. Ja joskus olis hyvä mennä sinne holviin ja tyhjentää se roskalaatikko, kattoo, mitä siel on, koska siel voi olla hyvinkin arvokasta pientä kamaa, jotain semmosta pikkujuttua, josta vois olla hyötyy, jos sen ottais käsittelyyn ja sitten luopuis niistä ikävistä muistoista kokonaan. Käsittelis ne sillä tavalla, et niis ei oo enää mitään tunnetta. Pystyy ajattelemaan sitä ikävää tapahtumaa tai tilannetta, pystyy ajattelemaan sitä ihan neutraalisti, et se ei aiheuta mitään järkytystä eikä sydämentykytystä. Siinä on suunnilleen tää kattaus tälle pöydälle. Onks sulla Harri tähän jotain lisättävää tai muutettavaa tai uutta näkökulmaa mieluummin?
Harri: Tuotahan me teemme tiedostamatta ja joskus jopa ajattelematta. Se ei ole tarkoituksenmukaista, mutta ehkäpä se on jopa automaattista. Siiloamme niitä asioita ja tungemme niitä ikäviä asioita yhä syvemmälle roskalaatikkoon. Hyviä asioita ei sinne roskalaatikkoon laiteta, niille on varattu aivan toisenlainen säiliö. Miten me merkkaamme nuo roskalaatikot. Sivumennen sanoen nykyisin suuremmissa kaupungeissa roskalaatikot on merkitty jopa pistemerkinnöin. Siinä yhteistyötä ovat tehneet kaupunkien jäteasioista vastaavat ja alueyhdistykset. Pankkiholvien seinien paksuus voi olla jopa yli viisi metriä. Tömmöinen pankki löytyy tietenkin Yhdysvalloista Ohiosta Clevelandin kaupungista tuntuu hieman liiottelulta, mutta onhan Cleveland ollut terästeollisuuden kehto. Suomen pankki ja Oulun konttorin seinän paksuus on ollut myöskin aika paksu yli 1,6 metriä. Onko Tuure niin, että meidän pitäisi merkata roskalaatikot ja onko holvin paksuudella mitään merkitystä?
Tuure: Kyllä siinä on justiin sitä myöskin, että niin kun sanoit, että me piilotetaan itseltämme jotain asioita, jotka meille on epämiellyttäviä, mutta josta me voitais oppia jotain, ni siitä tulee tavallaan arvokasta, vaikka me ei sitä sillä hetkellä tajuta kun me sitä torjutaan ja työnnetään pois luotamme. Ei ole semmoista seinän paksuutta, joka suojais meitä sillä, että ne tunteet ei jonain päivänä pulpahda pintaan. Eli syntyy joku tilanne, joka on aikasemmin järkyttäny meit kovasti. syntyy joku samakaltainen tilanne, joka uudestaan järkyttää meitä ja me palataan aina siihen lähtökohtaan, et sillon se tapahtu, nyt se tapahtuu ja se voi tapahtua myöhemmin ja se holvi ei suojele meitä, vaikka se ois kuinka paksu, vaan me ennemmin tai myöhemmin me joudutaan katsomaan sinne roskakasaan tai, jotka me ollaan luokiteltu roskakasaksi sanottu, et se on roskaa, en mä haluu kattoo sitä. Jonain päivänä me joudutaan palaan siihen ja kattoo, et mitä siel oikein on semmosta, mikä mulla vielä 70 vuoden jälkeen häiritsee. Ja tavallaan tällä järjellä katsoa sitä, jos se on lapsuuden muisto, et eihän siinä mitään kauheeta tapahtunu. Mä vaan reagoin siihen nelivuotiaana sillä tavalla, enkä enää 70-vuotiaana reagoi samalla tavalla. Ne on tallessa siellä holvissa ne kaikki asiat. Niin mukavat kun ikävät, mut se pelkkä säilöminen ei riitä, vaan niihin pitää palata sitten kattomaan, että onks se kumpaa se on siellä holvissa, että onks se hyvää vai pahaa. Ole hyvä.
Harri: Teemme siis jokainen näitä asioita, tuuppaamme sinne roskikseen niitä ikäviä asioita ja oivallammeko me elämänkulussamme, että niitä ikäviä asioita voi myös aktiivisesti poimia ja ottaa esiin, vai poimiiko mielemme niitä sieltä automaattisesti mielemme puntaroitavaksi, roskat aarteeksi. Mitä mieltä olet, Tuure?
Tuure: Olen aivan samaa mieltä kanssasi siinä, että kun oli semmonen vanha sananlasku, isoäitini sanoi usein sitä, että sen, minkä taakseen jättää, sen erestään löytää, niin se, että laittaa ne johonkin holviin ja selittää ittelleen sitten, että noita mun ei tarvi koskaan palauttaa. Tiedän itsestäni sen, että on ollu semmosia asioita, jota mä en oo halunnu mielessäni tai kehossani käsitellä ja mä oon ajatellu, että kun mä puren hammasta, ni ei ne koskaan häiritse mua, mut sit tulee jossain vaiheessa semmonen hetki, et mä en ymmärrä, mikä mua vaivaa kun mul on huono olo ja se ei oo mistään tästä hetkestä ja tästä päivästä ja eilisestä eikä täst ympäristöstä johtuva. Mul on vaan huono olo ja mä jään miettimään sitä, että mistä tää tunne. Ni sillon mä voisin ajatella, että se tulee sieltä niistä tutkimattomista asioista, jotka mä olen luullu jättäväni taakseni, mutta jotka tulee mun eteeni sitten vääjäämättä, että muuten elämä menee kivasti, mutta siellä on semmosia menneisyyden asioita, jota mä en ”hoitanu” kuntoon ja ne vaivaa mua. Jossain syvällä tulee se tieto, että hetkinen sulla on kesken toi homma vielä, et sun pitäis tehdä sille jotain, että sun olos paranis. Ole hyvä.
Harri: Kiitos, Tuure, mieleni vahvistamisesta. Ennen kun Jutta Saanila lanseerasi käsitteet läsnäolo, läsnäilo ja myötäilo, minä en koskaan ollut kiinnittänyt huomiota noihin käsitteisiin. Minulle olisi ollut käyttöä noihin käsitteisiin aiemminkin oikeastaan tosi paljon. Olemme keskustelleet Tuure aiemminkin siitä, että minulla on ollut aika rankka suhde isääni. Jos kolmekymppisenä olisi ollut ymmärrystä noille käsitteille, olisi suhteeni isälleni ja läheisilleni ollut aivan toisenlainen. Mistä johtuu, Tuure, että oivallamme näitä asioita vasta silloin kun loppusuora aukeaa ja maaliviiva häämöttää. Ole hyvä, Tuure.
Tuure: Puhuttakoon, että se on, että tietoisuus siitä, miltä se elämä näyttää kun kattelee taaksepäin. Mun elämäni ei oo niin dramaattista kun mä luulin, et se on, että se on niin kun veneellä ajetaan kiveltä kivelle järvellä, vaan mä olen valinnu niitä tekijöitä itte ja heti kun mä otan oman vastuun siitä elämästäni, et okei, sillon mä löin rankasti päätä seinään ja sitten rupeen syyttelemään, et joo, mut se oli sellanen ja toi oli tollanen, et en mä ois lyöny päätäni seinään, jos ei noi olis ollu semmosia. Siinä vaiheessa kun mä opin ymmärtää, että mul on oma vastuu ollu koko ikäni itsestäni. Mun on otettava vastuu elämästäni joka päivä, mun on otettava vastuu myös siitä menneisyydestä. Ja eikä se auta, että mä tyrkkään sen vastuun jollekin muulle ja sanon, et se on ton vika, vaan se, että kun mä käsittelen sitä, ni mä tavallaan otan vastuun sen, mikä on mun vastuuta, en sen toisen vastuuta, vaan jollon se toinen vapautuu kanssa siitä syyllisyydestä javastuusta, et tulee tietty tasapaino. Ni mä rupeen ymmärtää niitä asioita, että osa asioista on minusta kiinni ja osa asioista on minusta riippumattomia, ja kun mä sen selkeytän koko ajan pikkuhiljaa ni mä tulen enemmän tietoseks siitä, mikä on mun vastuuni, mitä se on ollu ja mitä mä oon tavallaan en tehny väärin, vaan tehny virheitä. En ymmärtäny, en osannu. Mä tein virheitä, jotka mun pitää tavallaan antaa itselleni anteeks ja myös sille toiselle, et se täydellisen ihmisen ajatus ni se rupee vanhemmiten katoomaan se, et joku on normaali tai joku on täydellinen, vaan siihen tulee se, että tää on vaan elämää. Tää on ja sit kun me ollaan synnytty tänne kokemaan asioita, ni meijän ne ikävät asiatkin pitää kokee, et ei tää oo pelkkää ruusuilla tanssimista, vaan tää on myöskin suklaan syhömistä, et vastaan tulee se todellinen kuva, mitä tää elämä on ja tääl on kivaa ja tääl on ikävää ja mä en oo täydellinen, mä munaan joskus ihan täysin ja sitten mun pitää vaan sen kans elää. Mun vanha isoäitini, joka oli hirveen viisas ihminen, ni se sano, että ei tyhmyyttä voi pyytää anteeks, koska sitä ei voi antaa anteeks. Sen kans pitää vaan elää. Ole hyvä.
Harri: Noin juuri, ole itsellesi armollinen. Tuo lausuma ei liity mitenkään tässä tilanteessa uskonnollisuuteen, vaikka sieltä ehkä tuo armonimi tunnetaan. Se sanonta ei koskaan kuulunut minun nuoruuteeni, jos tuonkin asian olisin ymmärtänyt, olisi se helpottanut minua ja ympäristöäni aivan toisella tavalla. Nykyisin ymmärrän tuon lauseen niin, että olemalla hieman suvaitsevampi itseä kohtaan, voit olla myös kanssakävijöitäsi kohtaan. Tähän samaan armollisuuteen kuuluu minusta myös käsite repsahtaminen. Repsahtaminen on mielestäni aina mahdollisuus, josta voi nousta. Pohjalla olevien roskien poimiminen ja esille ottaminen ei aina tuota niitä aarteita, ei läheskään. Ne roskat on aina mahdollista työntää takaisin ja ottaa ne esille ja käsiteltäväksi silloin kun olet itse valmis siihen. Niin kuin, Tuure luonnehdit, aina voi yrittää uudelleen. Sanoit myös, Tuure ne lohduttavat sanat, me olemme vain ihmisiä.
Tuure: Kyllä toi on minusta hyvä vertaus toi alkoholistin vertaus. Mähän olen alkoholisti. Mä en oo 44 vuoteen juonu viinaa, mutta se repsahtaminen on justiin sitä, että kun se tapahtuu, vaikka siinä hirveesti on näitä tipaton tammikuu ja kaikkee nenätön helmikuu. Ja sitten kun se tapahtuu se repsahdus, ni sitä on itselleen mielettömän ankara. Sitä ei anna millään anteeks ja sit tulee taas uus kynnys elää eteenpäin kun mä oon niin heikko, et mä en tämmöst asiaa pysty päättämään. Ja sitten vasta kun ottaa sen vastuun siitä, että se on vaan minä, joka pystyn lopettaa sen. Ei pysty AA, eikä pysty psykiatrit, eikä pysty kukaan, vaan minä päätän, et otanko mä vai enkö mä ota. Ja sitten kun se tulee selväks, et täs ei oo ketään muita, et kato peiliin aina kun sun tekee mieli viinaa ja kysy siltä peililtä, et otanko vai enkö ota, ni sit rupee tulee se, että kenen vastuulla se on ja sillon tulee se vastuunotto tuo siihen sen, että kun mä teen jotain, ni tehdessäni mä tiedän, että onko se mulle hyväks, vai onko se mulle huonoks. eikä lähe siitä, että nyt on taas mahdollisuus kun pojat lähtee kaljalle, nyt on taas mahdollisuus mennä mukaan. Vaan se, että oppii itsestään sen, et tää on mun heikko kohta, josen mä tätä paa kondikseen, ni mä juon jatkuvasti viinaa, mut jos mä paan tän kondikseen ja mä lopetan sen viinan juonnin ja rupeen tekee jotain muuta sen sijaan, kuluttaa aikaa jossain muussa. Ja sitä kautta tulee se, että se on minä, joka vastaa siitä, ei mun puoliso, eikä mun tukihenkilö, eikä AA, vaan se on minä, joka vastaa, ja sillon tulee toisenlainen voima sinne, että mähän oon aika voimakas, kun mä vastaan tästä itte, ja rupeen miettimään sitä enemmänkin, että mä en oo mikään uhri, et mä rupeen voivottaa, et taas tuli vedettyy latva täyteen, vaan, että kun se tulee se repsahdus, ni voi todeta itselleen, et hetkinen, tää vaatii vielä harjotusta. Ja estää se ensimmäisen huikan ottaminen, ja sillä tavalla tehdä jotain sille asialle. Ole hyvä.
Harri: Noin sinä, Tuure positiivisena ihmisenä kiteytit nuo ajatukset, että ihmisen pitää pitää itsestään huolta tai olla huolissaan itsestään. Miten on, Tuure, jos minä en kykene, enkä osaa muuntaa niitä roskia aarteiksi, miten edettäisiin?
Tuure: Joo mä käytän tossa semmosta kielikuvaa tai mielikuvaa siitä, että se on semmost alkemiaa, että ne roskat, jotka me hylätään roskina. Ni josme keitettäis sitä jossain padassa jaantais sieltä sen kaiken jalometallin hopein ja kullan ja platinan, mahdolliset kristallit nousta pintaan sieltä, ni siel on harvinaisen paljon semmosta äärettömän arvokasta. Jokaisessa ihmisessä on äärettömän arvokasta, joka saattaa mennä sinne roskikseen ihan vaan huolimattomuutta, tai ei usko siihen, että mussa on jotain hyvää, vaan heittää sen kaiken roskikseen, mut jos sitä pikkusen alkemistina käsittelis sitä roskakasaa, ni sieltä löytyis niitä pieniä hippuja, josta sitten koostuisi gramma tai kaks jotain jalometallia, kun se vaan otetaan pois sieltä, ja sillä tavoin ihminen kokee sen, että mussa on jotain arvokasta kun mä käsittelen tätä asiaa ja täält löytyy tätä platinaa, kultaa, hopeeta, timantteja. Ni sillon tulee se tietoisuus siitä, että mä en saa kokonaan tuomita itteeni koskaan, et mä oon ihan roskaa, vaan pitäis aina kattoo sielt, siel roskan seassa on se kulta, joka mussa on, ja kaikissa ihmisissä sitä on. Täytyy vaan nähdä se vaiva, et menee penkomaan sitä. Mulla on semmonen kokemus, että mä olen joskus pitkän aikaakantanu kovaa stressiä. Mun kans on hirveen vaikee olla yhdessä, tehdä mun kans töitä yhdessä, olla mun kans yhdessä, kun mä olen ollu niin kovin stressaantunu, ja nähny aina sen mustan kaikessa. Ollut hyvin pessimistinen. Sitten on ollut semmosia ihmisiä. Mä sanon niitä sielun kumppaneiks, jotka on ymmärtäny sen, että mä kannan semmosta taakkaa itsessäni, jota mä levitän sitten niin kun lantaa ympärilleni siihen ja se haisee, ni ne on tullu mukaan siihen sillä tavalla, että älä viitti tehdä tolla tavalla, kun et sä oo tollanen, ni älä viiti tehä tollatavalla. Mä oon tietysti suuttunu siitä ja nakellu niskojani ja tehny etäisyyttä, mut sit kun mä oon ollu jossain hiljaa jossain rauhallises paikassa istunu ja miettiny sitten, päässy siitä itte minäni yli, ja miettiny sitä, et no kyllä se on vähän oikeessa tossa noin. Ja sitten kun mä oon antanu periks, minähän sitä lantaa levitän, ja haisen pahalle. Sit tulee se ymmärtämys siihen, et mun täytyy tehdä jotain toisin, et näin ei kannata jatkaa, koska tää menee ihan mettään tää koko homma. Se sattuu, sillon mennään sinne epämukavuusalueelle, jossa kaikki tärkeet päätökset tehdään, on se epämukavuusalue, mul on niin paha olla, et mun pitää nyt jotain tehdä saadakseni edes jonkun olon. Ja sit mun täytyy tehdä viel jotain lisää, et mun tulee hyäv olo. Ja se epämukavuusalue on se paikka, missä me opitaan kaikki asiat. Sillon kun liput liehuu ja laulut raikaa, ni me opitaan hirveen vähän. sillon kun me joudutaan oikeinahtaalle ittemme kanssa nurkkaan ajetuks ja itketään ja kirotaan, ni sillon me ollaan siellä epämukavuusalueella, jossa meil on mahdollisuus oppia, tehdä semmosia päätöksiä, et mä muutan elämääni nyt tässä asiassa ja mä lakkaan tämän vaiheen ja siirrän itseni toiseen vaiheeseen. Siitä alkoholismista se, että mä jouduin niin ahtaalle sillon ennen kun mä lopetin, et mul ei ollu vaihtoehtoja muita kun lopettaa. Ja mä kiukuttelin ja olin ilkee ja tappelin sitä vastaan. Ja mun ympäristö sano, et jos et sä nyt lopeta, sit mä lopetan, mä lähen pois, mä en oo sun kans enää. Mä en haluasun kans olla ja sitten mjä jouduin siihen valinnan eteen. Mä olin siellä epämukavuusalueella, mul oli se vaihtoehto, et mä menetän nää kaikki ihmiset ja mulle ei jää kun se viina. se täytyy päättää, että kumpaa mä haluun. Ja sit se oli aika selkee se päätös ja aika helppo tehdä, et kun mä luovun siit viinasta, ni mulle jää kaikki tää muu ja nää kaikki ihmiset on mun kanssani. Ne, jotka on mun kans ennenkin ollu, jotka on sietäny mua, ne sietää mua paremmin, jos mä lakkaan ton törttöilyn ton brenkun kans. Ni se oli se, et pitää mennä sinne oikein ahtaalle pohjalle ja oppia se itelleen, koska se on oma päätös, ei kukaan muu voi sitä asiaa mun puolestani päättää. Ole hyvä.
Harri: Näiden asioiden kanssa painiskellessa tarvitaan myös tukea ja ehkä apuakin. Näkövammaisten liitto hallinnoi minun näköinen elämä toimintoja ja siellä tehdään konkreettista työtä pääasiallisesti vapaaehtoisten voimin. Mm. puhelinrinkitoiminnat ovat matalan kynnyksen vertaistoimintaa parhaimmillaan. Palaan Tuure vielä taaksepäin. Sanoit, että ihmisen pitää ottaa vastuuta itsestään. Miten mä voisin ne roskat aarteiksi muuntaa? Ole hyvä, Tuure.
Tuure: Mä olen tehny sen sillä tavalla, että on ollu asioita, jotka on vetäny mua puoleensa, siis oon tavallaan ”pakottanu” mun pohtimaan niitä asioita, jotta mä saisin rauhan mieleeni. Aina kannattaa mennä niitä kohden, jotka vetää puoleensa ja selvittää ne asiat. Siitä tulee roskis sillon kun menee toiseen suuntaan ja jättää ne selvittämättä, ja sitten kun menee rohkeesti sitä kohden, ni ei se sitten loppujen lopuksi ole niin kauheeta, siinä on paljon töitä, mut se helpotus, mikä siitä tulee kun mä ymmärrän, et minkä takia se on roskiksessa se asia, ja minkä takia sitä ei kannata pitää roskiksessa. Niin sillon mun olo helpottuu. Mun tulee hyvä olla, että no tääkin asia selvis. Mieluummin kohtaa se asia, kun juosta karkuun. Se vaatii rohkeutta, mut jos ajatellaan sinuakin, ni sulla on se rohkeus. Sä oot eläny hyvin vaiherikkaan ja sun elämässä on ollut paljon kaikenlaista karikkoo ja kivee, ja sä oot niistä selvinny, ja selviät edelleen. Ja sä voit kohtalaisen hyvin siinä mittakaavassa, jonka minä ymmärrän, ni sä voit hyvin, ni sillon sulla on ne voimavarat kohdata niitä asioita, jotka pitää kohdata, jotta se sun oma vointis paranee. Sit samalla se vaikuttaa sun ympäristöön, kaikki sun ympäristössä voi paremmin, kun sä oot korjannu sen oman jutun. Ole hyvä.
Harri: Voisimmekos tässä vetää keskustelua hieman yhteen, ja ajatella niin, että työnnät ne huonot asiat roskiin, jos et työnnä, ne menee sinne ehkä automaattisestikin. Jos tuntuu siltä, että niitä ei voida käsitellä, jätä ne sinne odottamaan parempia aikoja. Olkoot se sitten roskalaatikko, tallelokero, kassaholvi tai pankkiholvi, ne ovat vain ns. välivarastoja. Siellä on tilaa ja siellä on käsittelemättömiä asioita, joita voit aina joskus ottaa mukaan. Sitten, Tuure kerro Vesisoikio-podcastiin kuuluvat kuuluisat loppusanat. Ole hyvä, Tuure.
Tuure: Tää oli erittäin mielenkiintonen keskustelu. Mä olen tyytyväinen, että me otettiin tää puheeks. Tässä riittää ajattelua, tässä riittää puhetta, ja mä toivon, et myöskin kuulijat sai ajatuksia. Mä sain paljon ajatuksia, joita mä jatkan vielä, ja mä toivon, että ihmiset sais hyvän olon siitä, että ne penkois sitä roskista. Se on vähän epämiellyttävä toivomus, koska siellä on epämiellyttäviä asioita mätänemässä siellä roskiksen pohjalla, mutta kun se on kerran putsattu, niin sit se on puhdas. Sit siellä voi säilyttää vaikkamiät tavaraa, kun se on puhdistettu se roskis. Se kannattaa tehdä, se oma olo paranee, ja se ympäristö voi hyvin, et mä toivon kaikille sitä, että olis sitä rohkeutta tutkia se oma menneisyytensä niin, että siitä sais mahdollisimman paljon irti eväitä tulevaisuuteen. Kiitos.
Mitä on puhelinrinkitoiminta. Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukanakeskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta, kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan. Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 4059057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan.