Puhetta kehosta
Kuuntele
Puhetta kehosta Soundcloudissa- Ulkoinen linkki
Lue
Kertoja: Tervehdys. Tässä podcast-loppukeskustelussa, tilaisuudessa jossa Teija Autio oli valmentajana kehotietoisuuskoulutuksessa Iiriksessä.
Autio: Tervetuloa nyt keskustelemaan tänne kahvipöydän ääreen. Me juttelemme varmaan kehollisuudesta ja kertaamme tässä ehkä niitä asioita, mitä ollaan tässä kahen päivän aikana opittu ja oivallettu itsestämme. Meillä on tässä nyt ihana kahvihetki. Mä ainakin oon ihan eri vireessä nyt kuin kaksi päivää sitten, eli tuntuu ihan mahtavalta kehossa maistella kohta tätä kakkua, mitä tässä edessä on. Jotenkin ikään kuin makuaistikin avautuu eri tavalla, kun on tehnyt tämmösiä kehoharjotuksia kaks päivää. Musta olis kauheen kiva kuulla, että mikä on jotenkin semmonen päällimmäinen asia ehkä, mikä ihmisille on jääny mieleen, tai semmonen joku muutos, joka on tapahtunu näitten parin päivän aikana, vaikka me niitä vähän jo käytiin tuolla aikasemminkin. Mut sillein, että mikä nyt tulee, mikä vois olla semmonen teema, jota itse haluais toisille alkaa sit välittään.
1: Saako alottaa?
Autio: Saa.
1: Siis tämmönen oppi tavallaan, mutta myös siis ahaa-elämys, että kun viesti ei meekään päästä kehoon vaan kehosta päähän, niin sitä kaistaa vapautuu päästä, eli tavallaan sitä tilaa tulee sitten enemmän tänne aivoihin. Niin, tämmönen tavallaan, että se viestien suunta näitten harjoitteiden kautta saa paremman reitityksen.
2: Mulle tuli toi ihan sama, että vapautumisen tunne on päällimmäinen tunne…
Autio: Ihana.
2: (epäselvää 0:02:24) vapautumisen, semmosen yrittämisen tai semmosen pakottamisen tai sen suorittamisen tai osaamisen tarve, et voi antaa kehon määrätä.
Autio: Ihanaa, aivan loistavaa.
3: No, mä voisin kiteyttää kahdella sanalla, pyöreä rauha. Eli mä koen semmosta, mä saan olla pyöreä, mut ne mun liikkeitten pitäs olla entistä pyöreämpiä, semmosia rentoja, vapaita, ei tarvi jännittää. Ja sitten kun siihen on annettu vähän työkaluja, vaikka en mä vielä täysin sitä teorian tasolla. Mutta se, että mä oon hyvin maadottunut jaloistani. Ja sitten se pikkuhiljaa se virtaus sieltä ylös, kun mä teen niitä liikkeitä, niin se koko keho pikkuhiljaa tulee siihen mukaan. Ja mulla on silti se tunne, että mä oon sillain, jalat on levinny sinne maata kohti, ja on lämmin ja hyvä olo. Ja sitten päässä on se semmonen naru tai joku ihana, joka mua nostaa ylös, joku ihana juttu. Ja se, että mä koen olevani tässä ja nyt ihan sillein kaikessa rauhassa. Ja kun mä liikun, niin mun ei tarvi jännittää niin paljon. Mä voin aatella, et mulla toimii kaikki tällain, mä voin yrittää olla näin rennosti. Ja ei tarvi yrittääkään. Ja ei tarvi niitä liikkeitä tehdä aina äärimmilleen. Voi tehdä just siinä, siihen kohti lopettaa, kun mikä tuntuu hyvältä. Kun systerit antaa niitä ohjeita, että kuinka monta kääntöö sinne ja kuinka monta punnerrusta tänne, niin ei tarvikaan viedä sitä aina ääriasentoihin vaan kuulostella, et mikä tuntuu missäkin kohti hyvältä. Niin, se oli se koko juttu tää kiteytettynä mun maailmaan, että aivan ihanaa tässä olla tässä, ja se tila ja kaikki ja tää porukka ja kaikki. Aivan mahtavaa. Ja sitten kun Teija, meidän ohjaa, sanoitti nämä asiat niin hyvin, että ei tarvinnu jännittää että miettiiköhän se nyt koko aika että miten se meille nämä asiat esittää, vaan se oli siinä. Me oltiin kaikki siinä samassa tilassa. No niin, mä taas höpötin.
Autio: Ei kun tosi (epäselvää 0:04:37).
3: Mut semmonen rauhallinen ja semmonen, että on se maa siellä tai ne juuret ja se, eikä oo yhtä oikeata tapaa. Mutta on ne oikeat semmoset tietynlaiset lempeät suunnat ja sellaset ajatukset, ne jotkut semmoset, se tuuli, minkä sä toit tähän meille, ehkä, tai joku semmonen, mikä kuitenkin vähän määrittää sitä, mitä me tehään. Tarviihan siinä jotain olla kuitenkin pohjalla. Niin, sit me voidaan ihan itseämme kuulostellen tehä niitä liikkeitä. Ja sit on vaihtoehtoja. Ne tulee sit ajan myötä lisäksi.
Autio: Ihanaa.
?: Hirmu tärkee…
1: Varsinkin noi kuvat, et niitä voi käyttää hyvin luovasti, uudenlaisia kuvia ja uudenlaisia malleja hahmottaa sitä ja symboleita, mitä… mitkä tulee itselle mieleen, että se vapaus myöskin valita se että se on sun näkönen se juttu. Eikä tarvi teeskennellä mitään. Jos ei se löydä muotoansa, niin sitten kehittää semmonen muoto, joka on just sun näkönen muoto.
3: Kiva semmonen pyöreä rauha.
Autio: Pyöreä rauha on tosi hyvä.
3: Se on mun olotila tällä hetkellä. Ja niin kuin Tarja sano eilen, että itsensä äärelle tuleminen, näissä meiän tulevissa koulutuksissakin. Se on se…
Autio: Valmennuksissa.
3: Valmennuksissa, niin, tarkotan valmennuksissa.
Autio: Mun pitää sanoa tosta asiasta se, että kun mä tällein ohjaajana nytten havainnoin, että minkälaisia muutoksia teissä on tapahtunut siitä, kun me eilen aloitettiin, niin se on kyl se itsensä äärelle tuleminen, näkyy ja tuntuu teissä. Mun mielestä se on, se on sellanen, että sillon kun ihminen on itse siinä kehossaan läsnä, niin sen, sellasen ihmisen kanssa on tosi helppo tulla yhteyteen ja tehä yhteistyötä. Nää vaikuttaa tämmösiin sosiaalisiin tilanteisiin myös. Ja on hirveen miellyttävä olla semmosten ihmisten kanssa, niin kuin teiänkin kanssa tässä. Tässä on hyvin erilainen, me ei olla enää siinä pään pörinässä samalla tavalla kuin ehkä eilen, kun alotettiin, niin tunnelma oli tosi erilainen. Tässä on nyt semmonen tietty pyöreä rauha ilmassa.
2: Musta tää on menny eteenpäin tää porukan tämmönen läsnäolo.
Autio: Joo.
1: Onko sulle ja Jutalle merkitystä siitä, no Jutta on tietysti ollu meiän kanssa jo ennenkin, mut te näätte meiät?
2: Niin, ollaanko me tultu kauniimmaksi?
3: Ja meitä helpot…
(päälle puhumista)
?: (epäselvää 0:07:17).
Autio: Kyllä, kyllä. Kyl sen näkee naamasta.
?: Kyllä.
1: Ja Tuomosta näkee myöskin.
?: Kyllä.
1: Ihan vapautunu kasvot.
Autio: Joo.
1: On, on. Tuomo on vaan aika hiljanen. Mä en oikein, mitä se puhu… mitä se ajattelee nyt? Mä siirrän vähän mikrofonia tännepäin, jos se sanois jotain ääneen.
Tuomo: Mitä ajattelen.
?: Niin.
Tuomo: Joo. Siis ihan mielenkiintosia harjotuksia. Minulle ne ei sillein sisäistyny, mutta ehkä ne, se nyt on vaan niin, että kaikille ei samat asiat käy tai kolahtele. Kyllä, Teijahan tosi hyvin ohjas. Ja minustakin se oli ihan hyvä, kun joissakin harjotuksissa tuli ihan näyttämään, että tätä hän sillä tarkottaa. Voisko sanoa, semmonen, kun Sarilla on se pyöreä rauha, niin olisko se sitten Teijalla lempeä kosketus?
3: On, on.
Autio: Joo.
3: Kun sä sanoit, että semmosen ihmisen kanssa on miellyttävä olla, niin onks se, liittyyks se näköön sulla mitenkään?
Autio: Ei, ei mitenkään, ei. Se on täysin sellanen mulle semmonen kinesteettinen eli kehollinen kokemus.
3: Okei, vaikkei siihen liittyis kosketustakaanko?
Autio: Miten, tää on mielenkiintonen kysymys, onpas muuten hyvä kysymys.
Saanila: Mä luulen, et se liittyy tähän, mitä me ei nähdä…
Autio: Nii.
Saanila: …eli näihin niin sanottuihin, niitä voi sanoa sähkömagneettisiksi kentiksi tai energioiksi tai muuta, koska me olemme jotain muutakin kuin tämmösiä (epäselvää 0:08:53).
Autio: Kyllä.
Saanila: Meillä on meidän välillämme niin sanotut kemiat. Ja ne jotenkin järjestyy tällasessa tilanteessa, missä (epäselvää 0:09:00).
3: Mutta miten sä koet sen?
Autio: Harmonisoivana.
3: Koet sä sen, koet sä sen lämpönä vai omana hyvänä olona, vai minä sä koet sen?
Autio: Ihana kysymys, vitsi. (epäselvää 0:09:10) kehoasia. Joo.
3: Nii.
Autio: Mäpäs nyt oikein yritän sanoittaa tätä. Mulla se itsellä tuntuu, mä oon ite esimerkiks harjotellu kuulostelemaan mun kehossa, että millon mun keho esimerkiksi sanoo asioille kyllä tai ei. Loppupeleissä se on aika semmonen yksinkertanen. Jos mun, jos mulla on epämukava olo vaikka jossain tilanteessa, mä en siis tarkota, et teiän kanssa oli missään vaiheessa epämukava. Mut mä puhun nyt jostain, et kontrastina jostain selkeesti epämukavasta, niin sillon mulla käy sillein, et mun keho vähän vetäytyy ja just kiristyy ja supistuu, niin kuin me ollaan tässä puhuttu. Ja saattaa tulla vaikka vatsaan sellanen jonkinlainen semmonen kiristymisen tunne. Ja sit jos on ihan neutraalia, niin sit mä en välttämättä huomioi näitä mitenkään. Mut sitten kun on sellanen tilanne, jossa on tosi miellyttävä olla ihmisten kanssa ja tullaan tämmöseen, se alkaa sillein kipinöimään se semmonen, et haluu olla yhteydessä ihmisten kanssa. Ja tulee semmonen tunne, et haluu mennä kohti ja jotenkin tulla siihen täysin omana itsenään avoimesti. Niin, se mulla tulee semmonen, et mä jotenkin hirveen mielelläni tuun yhteyteen semmosten ihmisten kanssa. Ja mulla on aina hirveen vaikeeta, jos ihmiset on tosi paljon päässään, koska mä oon ite niin tämmönen kehollinen. Niin, sillon mun on välillä vaikee tavallaan olla. Mä sillon tuun ite levottomaks. Mut sit mullekin tulee tää rauha sillon, kun me ollaan kaikki tässä nyt jotenkin tämmösessä harmoniassa. Niin, se tuntuu vaan ihanalta, ja mua hymyilyttää, ja musta te ootte aivan ihania.
3: Kun sitä mie just aattelen, et kun me tehään näitä valmennuksia, et on neljä tuntia, niin meiänkin pitäs löytää siinä alussa ittelle jonkinlainen rauha tai joku semmonen säie sinne. No, mä nyt oon esiintynyt, laulanut ja tämmöstä, niin kyl mä aina, mulle on tosi tärkeetä, et mä puhun kohti, vaikken mä nää niitä ihmisiä, ja sillein. Mut toi sun, tää on mun mielestä hyvä tässä lopussa, et tulkin tää et miten sä koet sen ja mitä me voitas siitäkin tavallaan oppia. Mutta kun tää on tullu meiän porukassa mun mielestä puhelimessa, Helena mukaan lukien, niin Teamsissakin, niin jotenkin vaan tää meiän ilmapiiri on varmasti tosi hyvä olla. Ja nyt se vielä korostuu.
Autio: Joo. On todellakin.
Saanila: Ja jotenkin se, että kun valmistaudutaan tämmöseen valmennukseen, niin kun on ne kaikki elementit tavallaan käyty läpi, niin kyllä siinä luodaan jo se valmistautumalla se ilmapiiri, mitä siinä valmennuksessa tulee olemaan. Niin, se ikään kuin laskeutuu siihen, halusitte te sitä tai ette. Tai tehän haluatte tietysti, et siihen tulee semmonen turvallinen ilmapiiri. Niin, se on tilattu, se on ikään kuin tilattu jo siinä, kun tää Patavalmennus on tilattu, joten ei sitä tarvi hirveesti pinnistellä. Mut toki se auttaa, jos siinä on tietysti, alussa pystyy pikkasen hetken hiljentymäänkin.
1: No, toi tuli mieleen ihan käytännön asiana, että pitää oikeesti varaa aikaa, ettei pölähdä paikalle, varsinkin tällasena ensikertalaisena.
3: Niin, ja hyvissä ajoin, joo.
1: Niin, et tavallaan siinä on se rauha laskeutua siihen, et on sitten läsnä ja vastaanottavainen, kun ihmiset tulee.
Autio: Mulla on itsellä sillein, et mä oon kauheen herkkä just tämmösille asioille vaikka kuin uus ympäristö tai uus ryhmä. Niin, mulla saattaa aluks kestää jonkin aikaa, et mä laskeudun siihen tilaan. Sen takia mäkin tykkään siitä, et mä meen ajoissa. Mut se pitää kyl sanoa, että teiän kanssa sitä ei, mä en tarvinnu sitä aikaa. Se oli heti. Jotenkin tää ryhmä olin niin avoin ja semmonen vastaanottavainen. Ja te tulitte niin jotenkin sellasella ihanalla energialla, että te aloitte heti puhuun. Ei ollu semmosta, kun joskus pitää, joskus siinä kestää oma aikansa, et saa tavallaan sen asian vähän myytyä ihmisille. Ne voi ensin olla tosi hiljaa pitkään, ja ei oikein saa mitään vastinetta.
Tuomo: Taitaa olla kyllä meiän ryhmässä, tässä ryhmässä, se ongelma pikemminkin, että me ei lopeteta sitä puhumista, aloittaa kylläkin.
3: Mun keino näissä, varsinkin kun käyn puhumassa, näkövammaisuudesta käyn puhumassa ja muuta, niin jos ei oo mitään muu, niin mun pitää miettiä, et miten mä saisin, nyt mä en pysty tähän, mut semmonen jonkun kielikompan tai jonkun vitsin tai joku, et miten mä saisin vapautettua sen porukan. Mä oon jotenkin semmonen, että mun on saatava ne jotenkin hymyilemään tai nauramaan. Mut siitä tulee helposti sit semmonen, et mä oon kun vähän pelle. Mutta jotenkin sillein, että saa sen vapautuneen, vapautumaan sen. Mut meillä ei oo mun mielestä sitä tarvittu sellasta. Tää lähti heti tosi ihanasti käyntiin tää. Mut se vaan sattuu oleen niin, että tää porukka on tällanen.
Tuomo: Kyl se…
3: Ja juttua tulee.
Autio: Nii.
Tuomo: Se vitsien käyttäminen on tietyllä tavalla semmonen, et se on aika tarkka laji…
3: On, on, joo.
Tuomo: Jos sitä, jokuhan siellä voi olla. Mutta sitten jos sitä tulee liian paljon, niin sitten…
3: Ei, ei.
Tuomo: …sitten voi olla tosissaan, että tulee vähän semmonen olo ehkä muille, että ollaan pellenä muitten joukossa.
3: Mutta myönnän, et mulla se huumori on semmonen kyllä yks keino.
Autio: Kyllä mä kans tykkään siitä, että voiaan nauraa asioille, kaikki ei oo niin vakavaa nää jutut.
3: Eihän kukaan loukkaantunu tässäkään, vaikka sano, että missä tuolla, vai mikä siinä.
Autio: Niin, niin, niin, niin.
3: Sä vaan sit näytit mun kädelleni nätisti, että tuolla. Ja sit mä sanoin, et olisit sanonu et tässä tilassa.
Autio: En minä tajunnu.
3: Edessäsi lattialla. Tuolla…
Autio: Niinpä.
3: Ja sit jo kumarruttiin ottaan sitä kassia.
Tuomo: Teija, kun sillein mietin tässä, kun mitäs sie opit nyt tästä koulutuksesta, kun on itse meitä ohjaamassa, koska yleensähän sitä aina oppii jotain itsekin.
Autio: Kyllä. No, ensinnäkin mä opin, ettei pidä sanoa ”tuolla” ja ”tuossa”.
?: Aina.
Autio: Joo. Mut mä jotenkin ihailin teiän ryhmässä sitä aitoutta. Se on semmonen, mitenhän mä tän pukisin sanoiksi? Mä en tiiä sinänsä, oliks se sinänsä edes mitenkään uutta varsinaisesti tai semmonen oppimisen paikka, mutta muhun teki tosi syvän vaikutuksen teiän ryhmän semmonen avoimuus ja autenttisuus, aitous. Se on mulle itelle tosi tärkee juttu. Ja kyllähän se koko ajan, mä ohjaajana sen oppimista kans, että mitä enemmän itse pystyy olemaan aito ja autenttinen, niin se yleensä myös sitten siihen ryhmään resonoi. Ja helpommin saa ihmiset mukaan siihen. Tota teemaa mä mietin jo etukäteen, se on mulle aina tärkee teema. Mut mä olin jotenkin kauheen innoissani siitä, et miten aitoja te olitte ja rehellisiä. Se oli mulle, mä en tiä, onks mulla koskaan ollu näin rehellistä ryhmää, jotka sanoo myös, jos ei, joku ei nappaa tai ei tunnu missään tai on jotenkin outo, ja miten tääkin aamu alko sillä, että teillä oli ollu niitä ajatuksia ja hämmennyksiä ja et miten jotenkin ihanasti me niistä keskusteltiin. Se on ollu mulle, muhun tehny ison vaikutuksen tässä.
Tuomo: Ollaaks me vähän loistavia?
Autio: Aika paljon. Mä oon ihan, et mä en halua erota teistä. Voiaan kyllä jatkaa tätä.
3: Niin, aattele miten paljon kahen päivän aikana on tapahtunu.
Autio: Niin, nii.
3: Kun me ollaan oltu avoimia, niin me ollaan saatukin paljon enemmän sitten.
Autio: Nii.
Saanila?: Kyllä.
3: Me ollaan ihan samaa porukkaa, samaa…
1: Eiks se oo sitä just taas sitä vastavuoroisuutta, sitä, kun antaa itestä, niin sit saa.
3: Nii.
2: Teija, ooks sä kokenu sen, että kun tämmönen prosessi ikään kuin laitetaan käyntiin, niin sitä ei voi enää pysäyttää?
Autio: Joo.
2: Tavallaan se pitäs muistaa aina ihmisille sanoa, kun näitä kehotyöskentelyjä käydään, että tää alottaa aina jonkun prosessin. Ja kehohan vie sen prosessin sitten loppuun asti. Eli tiedätte, että tää ei jää tähän, tästähän sitten seuraa jatkoa ja lisää oivalluksia. Ja keho jatkaa sitä työskentelyä. Se ikään kuin aina startataan tämmösessä. Ja sitten se, sit se vaan vääjäämättä jatkuu.
Autio: Hyvä kun sanoit ton, mä en muistanu.
2: Kyllä viimeistään ensi talven liukkailla se tulee mieleen.
Autio: Nii. Pysytäänkin pystyssä.
2: Niin, kun pysytään pystyssä. Mut kyllä aikasemminkin ilman muuta. Mutta toi kun sä puhuit just sitä, että miten sitä ihmisiä kohtaa ja miten ne, miten ne vaikuttaa, niin mä oon kans hyvin, joku ihan pikkuasia saattaa vaikuttaa tosi paljon, et sit mä en ookaan oma itseni. Just sitä, jos on sillein herkkä tämmösille, niin harvoin, se on harvinaista, että on semmonen porukka, missä voi olla ihan täysin oma ittensä.
Autio: Kyllä.
2: Toisaalta joutuu jotenkin koko ajan sitä harjottelemaankin sitä, että selostaa ja sanoo toisille, että mä en nyt nää, tai miks näin käy tässä asiassa ja mitä mä… Jotenkin sitä itteensä joutuu avaamaan sillein ihan yllättävästikin. Se voi varmaan harjottaa tämmöseen avoimuuteenkin päin.
Autio: Joo, kyllä varmasti.
1: Joo, kyllä. Toi on ihan totta, et niitä erilaisia avuja, mitkä johtuu tästä vaikeesta tilanteesta, mikä joskus tulee just spontaanisti eteen, niin se on avannu uusia taitoja myöskin, joita nyt sitten tavallaan saa niitä hedelmiä kerätä tämmösessä, kun alkaa herkistää itteensä pikkuhiljaa tähän kehotietoisuuteen. Ja tässähän ei oo mitään rajaa. Tää on, kun tän alottaa, niin sitten tavallaan se syvyys syvenee, syvenee, syvenee, et tavallaan kaikki ollaan keskellä matkaa koko ajan…
Autio: Kyllä.
1: Sinne syvemmälle siinä tietoisuudessa.
Autio: Ja ne voi tosiaan vasta vaikka parin vuodenkin päästä loksahtaa jotenkin ne jutut yhtäkkiä kohalleen. Ne jää sinne muhimaan.
3: Tai sit voi olla, että joku on jo käynnistyny aikoja… tai anteeks, käynnissä, et me ollaan nyt tultu tähän kohtaa ja nyt me ollaan tässä saatukin semmonen vielä sellanen turvallinen jotenkin paikka, missä me voidaan sitten olla, turvallisille lähteille jotenkin saavuttu tässä. Tästä voi sit taas jatkua se prosessi, taas tämmönen syventävä oppimäärä, oikein lähde (epäselvää 0:19:32).
Tuomo: Mitä, Teija, tästä pitäs muistaa nyt sitten tästä, näistä kahesta päivästä?
Autio: (naurahdus)
Tuomo: Anteeks, minulla aina heittää välillä nää roolit.
Autio: Ei kun ihan, joo, ei kun se on hyvä.
Tuomo: Jutta tietää tän, että minulla saattaa vaihtua nää roolit aina.
Autio: Se on hirveen hyvä, ja siis on hyviä kysymyksiä.
Tuomo: Minulta jää aina tämmösiä, tämmöseen…
Autio: Tai te esitätte hyviä kysymyksiä.
Tuomo: Minusta se on mielenkiintonen, et mikä tästä olis semmosta, mikä ainakin pitäs muistaa, jos ei mitään muuta, niin mikä ainakin.
Autio: Mun mielestä, kun ne on niin yksilöllisiä, et mikä kellekin on ajankohtaista. Mä sanoisin kyl melkein, et se mikä sulla itsellä on jääny päällimmäiseks, niin se on se tärkein. Niin kuin me puhuttiin siitä, et nää ei oo mitään semmosia pikaratkaisuja asioihin nää harjotuksetkaan, niin samalla lailla näissä ei oo mitään sellasta, et kun teet tätä harjoitusta, niin tapahtuu näin, vaan että se varmaan se, mikä sulle on itselle auennu, koska me ollaan kaikki eri vaiheissa meiän elämää ja meiän prosesseja. Se, mikä sulle on loksahtanu kohalleen tässä tai avannu jotain uutta, niin se on se tärkein nyt. Ja sit joskus myöhemmin sieltä voi aueta joku muu juttu sitten. Mut ehkä mä sanoisin, että ihan noin yleisinä teemoina, mitä teemoja me tässä käsiteltiin, niin oli näitä, et tavallaan tässä oli monta asiaa, mitä kuljetettiin samaan aikaan. Siellä oli esimerkiks, mitä Kirsi tossa mainitsi, se informaation kulku, et sitä voi säädellä, avautua enemmän vastaanottaan sitä informaatioo kehossa, jolloin vähän vapauttaa sitä kaistaa sitten aivoissa. Ja sitten me puhuttiin siitä painovoiman laadusta ja siitä, miten se tukee kehoa, kun me antaudutaan, irti päästetään siitä semmosesta liiallisesta kontrollista. Ja sit se semmonen lempeys omaa kehoa kohtaan, niin kuin Sari tossa sanoi just siitä, että voikin tehä vähän vähemmän ja voi kuulostella niitä omia rajoja, ettei ylitä niitä, ja ylipäätään ihmisten kanssakin olemisessa ne omat rajat. Ja se vapaus siinä kehossa olemisessa, ettei oo mitään semmosia sääntöjä, miten nää jutut pitää tehä, vaan et teillä on jokaisella se oma… Mun mielestä oli aivan ihanaa nähä, miten te ensin epävarmoina saatoitte kysyä jotakin että pitäisikö tämä tehdä näin ja näin, mut sit kun mä katon, kun te ootte vauhdissa tekemässä niitä harjotuksia, niin teillä lähti sieltä kehosta tapahtuun omia prosesseja. Te löysittekin ite niitä vastauksia sieltä.
Tuomo: Mopo karkas käsistä.
Autio: Se mopo lähti käyntiin.
3: Ja se oli aika hyvä, kun sä puhuit sitä, et ihminen menee helposti pienemmäks. Sanoita se vielä se, että me monesti mennään semmoseen epävarmoissa tilanteissa sillein…
Autio: Joo.
3: …pieneks. Niin…
Autio: Joo. Keho helposti, kun on mikään semmonen tilanne, joka aiheuttaa stressiä tai kuormitusta tai jollain lailla jotain ahdistusta, mitä ikinä se onkaan, niin meiän ensimmäinen reaktio on aina jäykistää itsemme jollain tasolla, oli se sitten lihasten tasolla, kudosten tasolla, lihaskalvojen, se informaation virtaaminen kehossa, mielen tasolla. Tai sit me voidaan dissosioitua, eli ei tavallaan olla paikalla ikään kuin, tai mikä tahansa tapa, jolla me voidaan katkaista yhteys itseemme. Ja sitten taas me harjoteltiin sitä, et miten siitä vois vapautua, mikä mahdollistaa, sit kun me löydetään tuki esimerkiks just tässä, mitä me harjoteltiin, että vaikka sen lattian kautta, sen ympäristön kautta, kaikki nää harjotukset, joita me tehtiin. Sit kun meillä on se turvallisuuden kokemus kehossa, niin me voidaankin antaa itsemme avautua ja laajentua ja kasvaa siihen omaan tilaan. Tavallaan sekin jo, vaikkei sitä heti pystyis tekemään, mut alkaa tunnistaan sen, et huomaa milloin kehossa tulee semmonen jäykistyminen tai supistuminen tai kiristyminen, sellanen reaktio tai kontrolli, et pystyy sitä vähän sääteleen ja tuleen siitä myös pois. Niin, se on ehkä semmonen kans, mitä voi miettiä. Ei sen tarvi heti mennä täydellisesti, mut huomaa, että on tämmösiä laatuja kehossa ja keho reagoi tollasella tavalla.
1: Eiks se tärkeintä oo, sä huomaat sitten jälkeenpäin…
Autio: Niin, kyllä, nii.
1: …(epäselvää 0:23:37)…
Autio: Niin, kyllä.
1: Jos ei mitään tiedosta, mitä tapahtuu kehossa tai näin, niin…
2: Se ei oo pelkästään psyykkistä, se voi olla tosiaankin kehollista huomioimista…
Autio: Just nii, kyllä.
2: …että mitä kehossa tapahtuu, että tulee semmonen kiree olo, ja johonkin sattuu ja mitä kaikkea.
Autio: Tai alkaa vaikka pureen hampaita yhteen, se on hyvin tyypillinen, tai mikä ikinä se kelläkin onkin.
3: Ja sit kun sen tiedostaa, niin voi vaan huokasta ja vähän tasottaa sitä hengitystä jo esimerkiks, jos ei muuta siihen hätään keksi. Se hengittäminenkin on tosi hyvä, sitäkin kannattaa pysähtyä kuulostelemaan.
Autio: Kyllä.
Saanila: Siihenhän tuli aikamoinen paketti, kuulkaas. Nyt me pannaankin tää äänitys tähän loppumaan. Kiitämme kaikkia puhujia. Ja olemme tässä ruokalassa saaneet nyt syötyä ja juotua ja nautittua. Ja tästä jatkamme elämää.
Kertoja: Puhelinrinkejä järjestetään syksyllä. Jos haluat osallistua, ota yhteyttä numeroon 050 405 9057.