Puhelinrinkipodi
Kuuntele
Kuuntele Puhelinrinkipodi -tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
[Alkutunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi
jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin
vihdoinkin sanoa pystypäin, tämä on, tämä on - Minun näköinen elämä.” Naisääni sanoo:
"Näkövammaisten liitto."]
Harri: Tervetuloa kuuntelemaan Minun näköinen elämä -toiminnon tuottamaa podcastia. Äänten takana ovat tänään Jupilli, Tiina, Heikki ja Benita. He kaikki toimivat myös koollekutsujina puhelinrinkitoiminnassa. Jupilli, kertoisitko omasta lapsuudestasi, perheestäsi, missä olet elänyt siellä lapsuudessa ja kouluajoistasi? Ole hyvä.
Jupilli: Minä olen kotoisin Kymenlaaksosta. Elin ensimmäiset 15, 17 vuotta ehkä lähestulkoon mummonmökissä Kymijoen rantapenkassa. Mökin kulmasta oli Kymijokeen noin viisi metriä matkaa, oliko ehkä sitäkään. Perhe oli tietysti äiti, isä ja mulla on sisar, joka on mua neljä vuotta vanhempi. Elin sellaisessa maaseutuympäristössä. Siitä Kymijoen rannasta aukesi peltoaukea ja tontin rajalta meni vanha maantie, joka palveli vielä siihen aikaan yhteytenä Kotkasta Kouvolaan. Parempaakaan tietä ei ollut, se oli tämmöinen perinteinen kylätie. Siinä minä onnellisena eleskelin lapsuusvuoteni. Niitä kavereita oli aika niukalti sillä tavalla, että minä olin ainut ikäiseni. Ja ehkä sen takia minusta vähän tuli sellainen erakko, että minä pärjäsin silloin yksinäni aika paljon, ja itse asiassa pärjään edelleen. Viihdyn omassa seurassani. Toki en ole sentään mikään ihan sulkeutunut, mutta kuitenkin. Minun mielestäni erinomaisen hieno lapsuus mulla oli. En osaisi kuvitella, miltä kohtaa se voisi parempi olla. Harrastukset liittyivät sitten siihen ulkona touhuamiseen, kalastukseen heti, kun kynnelle kykenin ja jos jonkinlaista vesikulkupeliä rakennettiin. Isäni oli nimittäin hiukan nuuka mies, tarkka mies. Hänellä ei ollut halua ostaa esimerkiksi venettä tai hankkia venettä. Mun piti kulkea sitten kaikilla tukinuitoista vöyhkityillä lauttasysteemeillä, jotka oli itse naulattu ja sidottu yhteen. Isompia vahinkoja ei sattunut. Ja sitten kun vuosia alkoi kertyä, niin sitten elinpiiri laajeni ja rupesin kulkemaan serkkuni kanssa pitkin metsiä, jotka silloin oli vielä siellä Kymenlaaksossakin aivan upeassa kunnossa. Olihan siellä puutavaraa hakattu, mutta pääosin oli varsinaista ikimetsää. Ja siellä mä opin sitten nauttimaan luonnosta ja metsästä. Metsä on mulle hyvin semmoinen tärkeä asia, kun niitä jostain vielä vaan löytäisi. Mun mielestä metsä alkaa silloin, kun kädet ei ylety puun ympäri. Ja kolme kilometriä oli koulumatkaa sitä jokirantaa etelään päin. Myllykosken taajama tuli sieltä viiden kilometrin päästä. Siinä välillä oli Kymenrannan kansakoulu, jossa oli kaksi luokkaa, tai siis kahteen jaettu se koulu niin, että ensimmäiset kolme vuotta käytiin alakoulua. Opettajana oli aivan loistava, kohta kuusikymppinen naisihminen Anni Vuori. Oli ystävällinen ja lapset tykkäsi kovasti. Yläkoulussa oli sitten luokat 4, 5, 6 ja 7 yhdessä luokkatilassa ja yksi opettaja. Sitten juuri sinä kesänä sitten vaihtui se yläkoulun opettaja silloin, kun minä menin sinne neljännelle luokalle. Mun opettajaksi tuli Kotkasta sellainen boheemi kaveri kuin Juha Vainio. Ja meillä oli sitten aika värikästä se koulunkäynti sillä lailla, että kun se Junnu vaan sieltä aamulla aina heräsi keikkojensa jälkeen. Mutta kyllä hän tiukasti opetti kaiken, mitä pitikin ja piti kurin ja järjestyksen. Mutta aika monella tunnilla päädyttiin laulamaan jotain renkutusta, ja yhteislaulua harrastettiin niin pihalla kuin luokassakin. Semmoinen oli mun lapsuus.
Harri: Kiitoksia Jupille! Tiina, minkälainen oli sun lapsuus, missä päin ja lapsuus, perhe ja kouluajat? Ole hyvä.
Tiina: Mä olen syntynyt Hämeenlinnassa -77 vuonna marraskuussa. Mä olin jo viisivuotias, kun mulle syntyi pikkusisko. Varhaisvuosista en juurikaan muista mitään, mutta sitten kun sisko on syntynyt, niin sitten muistankin ehkä vähän enemmän sitä elämääni. Että mä olen paljon just ollut oman perheen kanssa, tietty puuhaillut kaikenlaista. Ja sitten kavereiden kanssa paljon ollut ulkona. Ja silloin kun ei mitään kännyköitä ollut, niin sitten mentiin aina hakemaan niitä kavereita ja etsittiin, pyöräiltiin ja käveltiin ja haettiin, että onko ne kotona vai missä, että onko ne ulkona jo. Olin myös paljon mun isovanhempien luona Espoossa, joiden kanssa sitten kierrettiin Suomea kesät, he myivät arpoja. Vaarilla oli ihan semmoinen pakettiauto, jonne hän oli rakentanut hienot systeemit, mitkä aina sitten aamuisin purettiin. Milloin myytiin Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla arpoja ja Helsingin kauppatorilla, niin hänellä oli ihan omat systeemit, siitä pakettiautosta tehty. Mä olin paljon siellä mukana, ja olinkin kova myynti-ihminenkin jo silloin. Että pikkutyttönä muistan, kuinka olen huudellut siellä ihmisille, että ostakaa arpoja ja hyviä palkintoja voi voittaa ja kaikkea tämmöistä, että on kyllä kivat muistot siitä lapsuudesta. Ja Suomen kiertely oli myös semmoista mukavaa, missä näki just paljon erilaisia paikkoja ja oppi niistäkin justiin tykkäämään. Ja varmaan siitä on jäänyt aikuisikään astikin tämä matkustelu, ulkomailla lähinnä. Ja kouluun kun menin, niin ihan uusi koulu oli rakennettu pellolle. Ykkösestä kutoseen oli se ala-aste, niin oltiin ensimmäinen luokka, joka sen kävi kokonaan siinä koulussa. Ja kavereita oli silloinkin justiin jonkun verran, ja heidän kanssa sitten kuljettiin niitä koulumatkoja ja tehtiin läksyjä ja oltiin koulun jälkeen paljon yhdessä ja vietettiin aikaa. Yläasteelle siirtyessä koulumatka piteni vähän. Ja sitten sain vielä yhden pikkusiskon silloin, että olin sitten jo 14-vuotias silloin, kun mun nuorempi pikkusisko syntyi. Ja olinkin hänelle vähän niin kuin melkeinpä äiti, olin jo itsekin kuitenkin sen verran iso. Monet luulikin silloin, että hän on mun oma lapseni. Sisko oli vuoden, kun mä hoidin häntä kokonaan yhden kesän, kun äiti meni töihin jo silloin, kun äitiyslomat ei ollut silloinkaan kovin pitkiä, niin meillä tuli sellainen hyvä yhteys toisiimme jo silloin, kun hän oli ihan pieni.
Harri: Hyvä Tiina, kiitoksia! Heikki, lapsuus, lapsuuden perhe, missä päin, kouluajat? Ole hyvä.
Heikki: Kiitos! Mun pitäisi teille kertoa nyt jotain erikoista mun lapsuudesta ja nuoruudesta, mutta pakko sanoa, että siinä ei todellakaan ole ollut mitään erikoista. Ja ehkä siinä on iso syy, miksi musta on tullut sellainen kuin mä olen nyt. Lapsesta asti olen ollut näkövammainen, niin olen käynyt normaalikoulut. Pienessä maaseutupitäjässä Keski-Pohjanmaalla Perhossa asun ja vielä pienemmällä sivukylällä täällä. Meillä oli silloin oma koulu täällä kylällä ja siinä kävin ensimmäiset kuusi vuotta koulua. Tässä tehtiin kaikenlaisia kolttosia, mitä sitä nyt voi pienenä keksiä kavereitten kanssa. Se on yllättävän paljon, mitä sitä keksii. Elin tavallaan täysin, jos voisi sanoa näin lainausmerkeissä, että siinä mielessä normaalin lapsuuden, mitä kaikki muutkin. Että vaikka olin näkövammainen, niin kukaan ei pitänyt mua näkövammaisena, enkä myöskään kasvanut siihen muottiin, että itsekään en pitänyt itseäni semmoisena. Ja siitä yläasteelle siirryttiin ja siellä rupesi ehkä tulemaan vähän semmoista jonkin asteista koulukiusaamista ynnä muuta tämmöistä, mutta ei nyt mitään valtavia siinä. Ja yläasteen menin ja sen jälkeen sitten kaksi vuotta kävin maatalouspuolen koulua. Sekin oli täällä omassa pitäjässä. Ja sain siitä ammatin sitten maatalouspuolelle, mitä nyt itse teen. Töitä ruvettiin tekemään jo nuorena ja sitä kasvoi siihen työhön sillä lailla tavallaan ihan huomaamatta siinä. Ja kyllähän se sitten ehkä siinä koulun jälkeen tuli semmoinen vähän railakkaampi vaihe. Niinhän sitä on sanottu, että rankka työ vaatii rankat huvit. Että kyllähän sitä mentiin joka ilta vähän johonkin suuntaan ja kuljettiin tansseissa ja baareissa ja käytiin vähän tyttöjä katselemassa siellä sun täällä. Sanotaan näin, että varmaan semmoisen vaiherikkaan elämän olen elänyt nuoruuden, ja tähänkin asti. Monen näköistä on tullut tehtyä ja koettua ja nähtyä. Tällä hetkellä pyöritän karjatilaa tässä. Siinä olen niin sanotusti elämäntyöni tehnyt. Joku on päässyt elämässään pitkälle, kun puhutaan silleen, niin mä olen aina naureskellut, että mä en ole pitkälle päässyt elämässäni, että mä rakensin 50 metrin päähän mun kotitalosta oman talon, niin mä olen päässyt 50 metriä kauaksi elämässäni.
Harri: Onko sulla sisaruksia?
Heikki: Joo, yksi velipoika on, viisi vuotta vanhempi.
Harri: Kiitoksia Heikki! Benita, sitten sinun lapsuus ja lapsuuden perhe ja missäpäin olet lapsuutesi viettänyt? Ole hyvä.
Benita: Kiitos! Minä synnyin esikoisena Pohjanmaalle, ja täällä asustelen vieläkin. Äiti ja isä osti rintamamiestalon, jota he sitten korjasivat ja siinä samalla hoitivat lehmiä ja muitakin töitä. Pikkuhiljaa minulle syntyi sitten sisaruksia, että meitä oli useampi. Leikkikavereita riitti. Ja sitten myös hoidettavia, koska kun ikää tuli lisää, niin sittenhän minä jouduin olla talon töissä mukana niin, että kuten me muutkin. Meillä puhuttiin aina kahta kieltä, eli ruotsia ja suomea. Ja se on kuulunut koko elämääni, vaikka olemme suomalaisia kyllä. Se lapsuus oli semmoista turvallista. Ja kun ajattelen takaisinpäin sitä, niin se oli hyvää lapsuutta, kyllä. Maaseudulla kun asuttiin, niin poimittiin ahomansikoita ja saatiin olla mukana viemässä lehmiä laitumelle. Ja kaikilla oli omat risut sitten meillä lapsilla. Ja saatiin ajaa niitä lehmiä sitten, ettei mennyt väärään paikkaan, vaan pysyivät jonossa ja tietä pitkin. Ja samaten kotiinpäin. Ja maitokärryssä saatiin istua, kun isä vei maitotonkkia sitten kun maitoauto tuli hakemaan. Koulu oli meillä tässä 4,5 kilometrin päässä, että taksilla sinne mentiin sitten aamuin ja iltapäivisin. Semmoinen kuuden luokan koulu. Ja kavereita oli. Ja yläaste sitten vähän kauempana, että sinne tuli yli 40 kilometriä yhteen suuntaan, että aika pitkä matka sitten kulkea. Yläaste meni kanssa hyvin, ja siirryin sitten lukioihin ja siitä vielä sitten jatko-opintoihin. Valmistuin sitten jonkun vuoden päästä ammattiin.
Harri: Kiitoksia Benita! Kerropa ensin Jupilli opiskelustasi ja sitten työelämästäsi. Ole hyvä.
Jupilli: Kiitos! Minun opiskelut on aika nopeasti kerrottu. Kävin sen kansakoulun jälkeen sen aikaista oppikoulua, eli keskikoulun luokkaa ja sen jälkeen hyppäsin ammattikouluun Kouvolaan ja sain siellä opetusta radioasentajan kunniakkaaseen ammattiin. Siitä kouluajaltakin on oikeastaan mulla pelkästään mukavia muistoja. Ainoa sellainen ikävä, joka varmaan vaikutti jonkun verran tuonne päänuppiin, oli se, että yhdellä koulumatkalla ja bussilla kuljin sinne kotoa, niin kävi semmoinen aika vakava liikenneonnettomuus; pysäkillä seisseen bussin peränurkkaan ajoi täysperävaunullinen hiilirekka noin 80 kilometrin tuntivauhtia. Siitä bussista lähti semmoinen palanen sieltä takapuolesta pois. Ja neljäköhän siinä kuoli, vai monta, ja loukkaantuneita oli vaikka kuinka paljon. Mutta minä säästyin siitä hyvin pienin vammoin fyysisesti. Yksi hammas tuli alahuulesta läpi, siitä tiputti vähän verta ja tietysti lääkäri pikkuisen jututti ja muutenkin mä olin aika lailla sekaisin päästäni. Ne toi mut kotiin sitten, mä olin yksin, vanhemmat oli töissä ja siskolikka koulussa, niin kuuntelin radiosta sitten uutisia, kun ne luetteli sitä vahingon vakavuutta ja muuta, niin kyllä se oli aika semmoinen vaikuttava asia. Ja en tiedä, mihin luonteenpiirteisiin mahtoi vaikuttaa, mutta kyllä mä edelleen muistan sen tilanteen hyvin. No sitten tosiaan sen jälkeen siihen minun koulutukset tai opiskelut sitten loppuikin. Sitten alkoi tulee tyttöjä mieleen, elikkä aloin seurustelemaan nykyisen vaimoni kanssa silloin ammattikoulun aikana jo. Ja sitten mä kävin armeijan, palasin kotikonnuille sinne ja pääsin paikalliseen radiohuoltoliikkeeseen. Silloin korjattiin putkiradioita, putkitelevisioita. Ensimmäiset väritelkkarit tuli koteihin ja siinäpä sitä hommaa sitten riittikin, kun niiden värit ja säädöt ei pysynyt paikallaan, niitä piti aina käydä säätelemässä. Mutta siellä olin vuoden verran töissä. Välillä olin aina pätkiä. Esimerkiksi kesäaikaan mun kannatti olla paperitehtaassa ihan tämmöisenä kesäduunarina, koska siellä oli hiton hyvät palkat. Sitten mulla koko ajan silloin poltteli mielessä, että mä haluan ihan jotain muuta tehdä. En oikein tarkkaan tiedä, mistä mä sain sen inspiraation siihen, että mä haluaisin päästä tietokonehommiin. Ilmeisesti siihen vaikutti se, että siellä paperitehtaassa oli silloin jo tämmöisiä prosessinohjauskoneita. Niillä oli paikallisia kavereita huoltomiehinä ja ne ajeli siellä Mersuilla ympäriinsä ja leveilivät sillä, että kuinka hyvät palkat heillä on ja kuinka helppo homma tämä on. Ja siitä seurasi sitten se, että se oli lähdettävä sieltä kotiseudulta, koska siellä mahdollisuudet oli rajalliset. Menin Helsinkiin Merenkulkuhallitukselle töihin Radiopajalle, toimialueena koko Suomen rannikko ja Saimaa. Kiertelin siellä kavereitten kanssa, ja osin yksinkin, korjailemassa luotsien, majakoiden ja jäänmurtajien radiolaitteita, tutkalaitteita ja tämmöistä kaikkea roinaa. Hyvin kirjavaa touhua. Erittäin hieno kokemus sikäli, että mä sain kiertää lähestulkoon koko Suomen. Lapissa ei tarvinnut käydä, siellä ei ollut luotsiasemaa missään. Mutta Kemissäkin kävin useita kertoja. Helsingissä piti asua tietystikin. Se oli Katajanokan Kasinon pihassa semmoinen tiilirakennus, jossa Merenkulkuhallituksen Radiopaja fyysisesti sijaitsi. Siellä olin vuoden verran sitten -75 vuonna, kun silmiini sattui sellainen ilmoitus Hesarissa, hyvin pieni vaatimaton ilmoitus, jossa semmoinen firma kuin IBM haki huoltoteknikkoja. No en minä mikään teknikko ollut, kun en ollut kuin ammattikoulun käynyt, mutta kylmän rauhallisesti paperit sinne vaan. Ja sieltä tuli vastaus, että kahden viikon päästä on testit, joilla testataan tästä hakijaporukasta sitten soveliaat heidän tarkoituksiinsa. Kaksi päivää kirjoitettiin, sellaisia palikkatestejä tehtiin ja kaikkea muuta vastaavaa, joita silloin vähän hämmästeltiin. Sieltä tuli vastaus, että minut on nyt sitten valittu IBM:n huoltoteknikoksi ja pitää aloittaa kesäkuun ensimmäinen päivä töissä. Minä menin sinne ja ensimmäisenä päivänä mulle ilmoitettiin, että viikon päästä minä lähden peruskurssille Lontooseen. Kurssin kestoaika on 11 viikkoa, eli koko kesä. Mullakaan nyt sitten se kielitaito, se aina tuolla jo keskikoulun aikana vähän takerteli, kun tuli ehtoja niistä kielistä. Mutta sinne vaan sitten hypättiin Finnairin koneeseen yhtenä sunnuntai-iltapäivänä ja lennettiin Lontooseen ja ruvettiin hämmästelemään isoa maailmaa. Ja siinä mä jouduin sitten tosiaan IBM:lle töihin. Ensin huoltohommiin, ja sieltä pikkuhiljaa testailujen ja muiden takia minua jonkun verran patisteltiin esimiestehtäviin kolmen, neljän vuoden palvelun jälkeen, mutta mä jyrkästi kieltäydyin, koska tiedän, ettei minun taidoillani olisi pystynyt ihmisiä käsittelemään sillä lailla, ettei olisi tullut sanomista. Ja en alkanut siihen, mutta lipsahdin pikkuhiljaa myynnin puolelle. Sen jälkeen olin melkein 35 vuotta, ja vuonna 2007 sitten alkoi pettää tämä näköhomma. Ja mulla oli vähän muutakin vaivaa tuolla niskanikamissa, kun olin tietokonepäätteen ääressä huonossa työasennossa ikäni käärinyt ja kärsin päänsärystä ja tämmöisistä.
Harri: Kiitoksia Jupilli! Tiina, kerro sun opiskelustasi ja työelämästäsi. Ole hyvä.
Tiina: Kiitos! Yläasteen jälkeen menin ammattikouluun vuodeksi keittiöpuolelle, koska olin halunnut ihan lapsesta asti hoitajakouluun. Mutta sinne oli silloin 16 vuotta ikäraja, niin sitten kun olin vuoden ollut ammattikoulussa, niin sitten mä pystyin hakee sinne. Silloin oli ensimmäiset lähihoitajaopinnot. Tosi monet luokkalaiset nauroikin sitä, että mä olin kyllä ainut, joka oli 16-vuotias silloin, joka opiskeli ammattia ja sai myöskin lapsilisää. Se oli aika huvittava yhtälö monenkin ihmisen mielestä. Ja mä olin 19-vuotias, kun mä valmistuin. Ja mä olin raskaana siinä vaiheessa joulukuussa, niin mun tytär syntyi sitten toukokuussa. Eli mä olin 19-vuotias, kun musta tuli äiti. Ja sitten mä en tietysti töihin siinä mennytkään, vaan vietin sitä perheenäidin elämää siellä kotona siten, mistä mä nautin suuresti. Muutamien vuosien päästä menin koululaisten iltapäiväkerhon ohjaajaksi töihin. Tykkäsin siitäkin kovasti, kun pystyi justiin olemaan niitten lasten kanssa. Ja sitten kuitenkin oma lapsi oli sen verran pieni vielä silloin, niin jaksoi sitten sekä että molempia hoitaa. Ja sitten mä olinkin taas raskaana. Mä olin 24-vuotias, kun mun poika syntyi. Sitten meni taas muutama vuosi siinä kotona ja tyttö meni esikouluun. Sitten, kun poika oli muutaman vuoden vanha, niin sitten mä menin siihen hoitajan työhön vanhuksia hoitamaan. Ja se oli vähän sattumaa, että menin justiin vanhuksia hoitamaan, kun aina sanotaan, että kotoota ei tule kukaan hakemaan, niin mut kyllä haettiin. Että mä kyllä just silloin katselin ja mietin vähän, että pitäisi mennä jonnekin töihin. Niin sitten mun yksi kaveri soitti mulle ja sanoi, että nyt tarvittaisiin heillä akuutisti apua yhdelle vanhukselle. Ja niin mä sitten meninkin töihin. Ja tavallaan sille tielle sitten jäin, että sitten olin yli kymmenen vuotta siinä paikassa töissä. Tykkäsin kyllä kovasti. Ja samalla lapset kasvoi siinä kotona sitten. Mutta ne vanhukset oli lähellä sydäntä, että pystyi auttamaan heitä.
Harri: Kiitoksia Tiina! Heikki, sinä jo kerroitkin, että opiskelit maatalousalaa ja työelämäsi on ollut siinä maatalouden piirissä. Oletko opiskellut jotain muuta ja oletko ollut jossain muualla työssä kun maatalousalaa? Vai onko se sinun koko nuoruudestasi asti ollut tämä työ? Ole hyvä.
Heikki: Kiitos! Kyllä se on ollut tämä työ, että tämä on vähän semmoista kokopäivätyötä. Kun tätä alkaa tekemään, niin ei tästä oikein välillä hypätä pois ja tulla sitten puolen vuoden päästä takaisin. Niin kyllä se pahasti näyttää, että tätä se taitaa olla niin kauan, kun tässä vielä töitä jaksaa tehdä. Nyt vielä, kun on lypsykarjaa, mutta sitten jossakin vaiheessa varmaan joutuu siitä luopua, että menee liian vaikeaksi niitten hoitaminen. Eihän tuota koskaan tiedä, vaikka sitä innostuisi jotain vielä opiskelemaan ja jotain muutakin tekemään.
Harri: Ilmeisesti kuitenkin maataloudessa ja maatalousasioissa pitää osata kaikenlaista. Oletko sä näihin asioihin kurssittanut itseäsi vai oletko saanut opetusta esimerkiksi vanhemmiltasi tai muualta, miten se on ollut?
Heikki: Multa on aina muutama kysellyt joskus, että miten sä osaat tehdä kaikkea. Moottoriremonteista siihen, että korjaa jotain automaattista lypsyrobottia ja kaikkea siltä väliltä. Ja tulee rakennettua itse, ihan laidasta laitaan kaikkea. Niin mä olen aina sanonut, että työ tekijäänsä opettaa. Ei tietenkään ihan kaikkea ole oppinut kantapään kautta, mutta kyllähän se kantapään kautta on hyvä opettamaan. Se yleensä jää mieleen parhaiten. Mutta kun joutuu tulla huoltomiehiä käymään ja korjaamaan koneita ja siinä kun on tiiviisti mukana ja kyselee ja seuraa, niin sitä oppii tekemään sillä lailla aika paljon asioita. Ja sitten köyhyys on valtavan hyvä konsulentti. Jos pystyt välttämään itse tekemällä sen, että ei tule tonnin laskua joltain korjausmieheltä, niin se on erittäin hyvä motivaattori.
Harri: Kiitoksia! Benita, kertoisitko opiskelustasi ja työelämästäsi? Ole hyvä.
Benita: Kiitos! Mä olin haaveillut jo lapsena, että musta tulisi opettaja, mutta tiet ei vienyt suoraan sinne OKL:n, vaan vähän kiertäen kaartaen. Kävin keräämässä vähän lisää pisteitä ja varmistamassa asiaa ja muutin vähän mieltä. Lastentarhaopettajaksi ajattelin ja opiskelin sitäkin vuoden, mutta sitten totesin, että ei, se on kyllä se opettajan työ, joka mua kiinnosti. Niin hain ja sitten pääsin. Sitä opiskelin neljä vuotta ja sitten tein työtä kahdessa eri koulussa, pienemmässä koulussa ja isommassa koulussa yli 30 vuotta. Ja silloin kun itse olin oppilaana tai lapsena vielä, niin minä olen ollut täysin näkevä, että kaikki on silleen ollut ihan OK. Että oma näkövamma on tullut vasta myöhemmässä vaiheessa. Silloin oli helppoa olla yliopistossakin ja osallistua kaikkeen ihan täysillä.
Harri: Missä yliopistossa opiskelit?
Benita: Ruotsinkielisessä Vaasassa, Åbo Akademi.
Harri: Opetitko myös ruotsin kielellä, kun olit kahdessa koulussa?
Benita: Joo, koska sehän on mun äidinkieli, se on se vahvempi. Mutta käytän suomea joka päivä, niin olen kaksikielinen, omasta mielestäni ainakin.
Harri: Ja vielä tuo hieno murre siihen päälle. Puhutaanko suomenruotsin kielessä myös erilaisia murteita? Tunnistaako etelän Kauniaisten suomenruotsalaisen sieltä teidän seutuvilta, onko se ruotsi samaa?
Benita: Silleen ruotsi on samaa, mutta kyllä ne murteet on eri. Että kyllä mä tiedän, mistä päin Suomea on. Onko Ahvenanmaalta vai onko Vaasan seutuvilta vai onko täältä Pohjanmaalta tai sitten Etelä-Suomesta.
Harri: Kiitoksia! Sitten puhutaan näkövammaisuudesta. Miten tulitte tähän vapaaehtoisasiaan? Ja kertokaa myöskin se, että mitä kuuluu nyt teidän elämäänne? Aloitetaan Jupilli sinusta. Milloin näkövammaisuus sua rupesi kiusaamaan, jos se nyt yleensä kiusaa?
Jupilli: Kyllä se minua kiusaa kovasti. Mä olin 57-vuotias, kun huomasin ensimmäiset merkit, että mun näössä on jotain vikaa. En käyttänyt muuta kuin lukulaseja. Tuli vaan semmoisia huonoja alueita näkökenttään, huomasin. Ja pitkään sitä tutkittiin ja kaksi vuotta melkein meni siihen ennen kuin sitten Kuopiosta tohtori Nerdrum kekkasi, että olisihan tämmöinenkin tauti vielä olemassa, että testataanpas se, että jos tämä on vaikka perinnöllistä. Ja sitä se oli. Eli mulla on perinnöllinen näköhermorappeuma, jonka suurin kiusa on se, että se vie tarkan näön alueelta, eli keskeltä näköhermoa, rapautuu tai rämettyy, tai en tiedä mitä sille käy, hermoradat ja se tarkan näön alue huononee. Mulla on vasen silmä sillä lailla, että kun mä laitan oikean kiinni, niin mä nyt näen, tälläkin hetkellä järvimaisema aukeaa tuossa, niin kyllä mä sen näen, että mä olen järven rannassa, mutta en mä erota esimerkiksi puita toisistaan, että onko tuo nyt koivu vai vaahtera. Mutta oikeassa on onneksi säilynyt sen verran, että pystyin jopa jonkun verran lukemaan, kun käytän sopivia apuvälineitä.
Harri: Mistä tämän vapaaehtoisuuden löysit?
Jupilli: Taisi tulla liitosta joku jäsenkirje, jossa oli mainittu, että tavallaan rinkitoimintaa touhutaan. Mä sitten soittelin. Kai se oli Jutta, kun sieltä vastasi mulle. Ja mulla on vähän kokemuksia siitä, että esimerkiksi omat vanhempani, he asuvat siellä Kymenlaaksossa, kun minä asuin Helsingissä ja sitten myöhemmin Jyväskylässä Keski-Suomessa. Etäisyydet oli pitkiä ja elämä kiireistä, niin eihän tullut pidettyä oikein huolta niistä vanhemmista. Siitä kasaantui semmoinen ajatus päähäni, että täällä meidän armaassa, hienossa hyvinvointivaltioissamme on lukuisa joukko etupäässä iäkkäitä ihmisiä, jotka tuntevat olonsa kovasti yksinäiseksi. Mulle tämä sopi, en ollut enää töissä silloin, niin aikaa mulla oli. Ja sitten kun mä nyt oletin, että mä pärjään tämän tekniikan kanssa, se tavallaan alkoi kiinnostaakin. Vaikka mä olen erakko, niin silti mä olen kiinnostunut ihmisistä.
Harri: Kerro, mitä kuuluu sinulle tänään ja nyt.
Jupilli: No nyt tällä hetkellä minä olen Onnelassa. Mä nimitän vuokramökkiä Onnelaksi, tämä on Päijänteen rannassa. Olen erinomaisen tyytyväinen, että olen löytänyt tämmöisen erakoitumispaikan itselleni. Mutta vakituinen asunto on Tikkakoskella Keski-Suomessa. Asutaan omakotitalossa armaan vaimoni kanssa, jonka kanssa mentiin vuonna -72 avioon. Meillä on kolme tytärtä, joista kaksi yllättäen asuu Tikkakoskella. Lapsenlapsia on siunaantunut kahdeksan kappaletta. Semmoinen elämäntilanne nyt. Mä olen oikeastaan aika tyytyväinen tämän näköni kanssa. Tämä helposti vähän katkeroittaa, että minkä ihmeen takia mulle piti tämmöinen tulla. Äidiltänihän mä olen sen perinyt. Mutta kyllä mä pärjään. Ja minun tilannetta pelastaa paljon yhteiskunnan VPL-kyytipalvelut.
Harri: Kiitoksia Jupilli! Tiina, mitä kuuluu tälle päivälle ja milloin tämä näkövamma sinulla tuli?
Tiina: Eli mulla alkoi, tarkkanäössä todettiin vikaa kuutisen vuotta sitten. Tämä on suht tuore tapaus. Ja mulla on tosiaan vaan siinä tarkkanäössä vikaa, että ulospäin musta ei näe sitä ollenkaan, että mä olen näkövammainen. Välillä se on vaikea muille ihmisille tietää ja ymmärtää sitä, että mä en vain näe jotain asioita. Mutta itse positiivisesti suhtaudun siihenkin asiaan, että kun ei sille mitään voi, niin ei voi, että se on rappeuma ja se etenee jos se etenee. Ja sitä kun ei kukaan tiedä, miten tässä käy. Ja tälle päivälle kuuluu erittäin hyvää. Nautin kovasti kesästä. Nyt on lämpöset säät, niin tykkään tästä kyllä. Mä olen kyllä ihan henkeen ja vereen kesäihminen, niin kauhulla odotan jo talven pakkasia, mitkä tulee sitten joskus tuonnempana.
Harri: Vielä tähän vapaaehtoisuuteen. Oletko tehnyt aikaisemmin vapaaehtoistyötä vai onko tämä ensimmäinen kerta Minun näköinen elämä -toiminnassa?
Tiina: En ole tehnyt aiemmin, mutta tykkään tästä ihan hirveästi. Että Iiriksen kuntoutuksessa kuulin aikanaan tästä ekan kerran ja lähdin itse heti mukaan innoissani. Olin yhdessä puhelinringissä mukana ja sitten lähdin sen jälkeen koollekutsujaksi. Ja tykkään kyllä kovasti, että pystyy ihmisten kanssa juttelemaan ja auttaa heitä eteenpäin.
Harri: Kiitoksia Tiina! Heikki, olet jo oikeastaan näkövammastasi kertonut, mutta onko sulla tietoa, että pysyykö tuo näkövammasi samanlaisena? Ja milloin näihin vapaaehtoistöihin ja mitä sinulle kuuluu tänään? Ole hyvä.
Heikki: Kiitos! Sairaus on etenevä rappeumasairaus. Ja eipä kukaan tiedä, mitä vauhtia etenee tai mihin asti etenee, sen aika näyttää. Eikä niitä asioita jaksa murehtia, kun ei ne siitä murehtimalla juurikaan miksikään muutu. Mä olen huono näkövammainen, kun en pidä itseäni näkövammaisena, kun mä vain elän ihan normaalia elämää ja pyörin ja teen tässä asioita. Ongelmia on ja ongelmia välillä ei ole, mutta aina ratkaistaan ongelma sitä mukaa, kun niitä tulee. Ei niitä murehdita oikein paljon etukäteen. Ja sitten tästä vapaaehtoisjutusta, niin mä jouduin ihan sattuman kaupalla koollekutsujahommaan. Toki varmaan suurilta osin täysin oma syy, ja olen ehkä välillä hieman ylisosiaalinen ja auttavainen ihminen. Kun olin puhelinringissä yhtenä osallistujana ja sitten kun siinä rupesi tulemaan koollekutsujalla teknisiä vaikeuksia, niin minähän olin samantien siellä, että mähän voisin kokeilla, saisinko mä onnistumaan tämän. Ja aivan puskista vain otin ringin koolle ja rupesin pitämään sitä sitten. Mä olin kerennyt jo pitää monta rinkiä ja sitten mua ruvettiin kouluttamaan siihen, että otettiin mutkat suoriksi niin sanotusti siinä hommassa.
Harri: Mitä kuuluu tälle päivälle ja tänään?
Heikki: Nyt voisi sanoa, että kuuluu kyllä juuri tähän hetkeen todella hyvää. Että raskas kevät takana, oli aikamoiset kylvöntyöt ja ensimmäinen säilörehu on tehty ja lannoitteet on levitetty. Ja nyt itse asiassa pitäisi aloitella kesäloman viettoa tässä. Tällä hetkellä elän tämmöisessä etäsuhteessa. Mulla on vielä edellisestä avioliitosta lapset tällä hetkellä mulla tässä vielä tämän viikon ja lähtevät ensi viikolla äidillensä pojat tuosta. Ja minä hyppään bussiin ja lähden tuonne Etelä-Savoon Mikkelin suuntaan vähän viettelemään kesälomaa sinne. Aurinko paistaa ulkona ja sisällä.
Harri: Hieno asia! Benita, tämä näkövamma tuli sinulle vähän vanhemmalla iällä, sanoit. Ja mitä kuuluu sinulle tänään? Ole hyvä.
Benita: Kiitos! Näkövammaisuus hiipi kyllä 2005 tai jotain siinä main. Verkkokalvo irtosi toisesta silmästä ja se on irronnut pari kertaa lisää, että näkö on aika heikko sitten toisessa silmässä. Ja toisessa on heikentynyt muista syistä sitten silleen, että pystyn tekee tarkkojakin töitä silmälasien ja suurennuslasien avulla, ja jopa pyöräilenkin itse. Että se tuntuu silleen hyvältä, kun ei rajoita liikaa. Mutta sitten on tiettyjä asioita, jotka tuo hankaluuksia taas, että kun ei onnistu samalla tavalla kuin ennen. Käsityöt on ollut minun suurin innostus koko elämäni aikana. Mattojen kutominen, niin sehän oli aivan ihanaa. Räsymattoja ja niitä suunnitellen ja värejä ja muotoja. Mä muistan silloin, kun ostettiin tämä talo, niin vintiltä löysin vanhat kangaspuut. Ah, mä olin rikas! Se oli aivan ihanaa! Ja kun ne laitettiin pystyyn sitten, niin heti kaikki toimi. Ah, se oli kyllä niin ihanaa. Mutta juuri näiden verkkokalvojen irtaumien takia, niin mä en saa enää kutoa räsymattoja, koska se paukuttelu voisi aiheuttaa uuden semmoisen. Niin se on ollut suru tässä. Mutta sittenhän pitää kääntää sitä lantin toista puolta ja ajatella, että no mitä mä voin sitten tehdä. Juu, mähän voin neuloa, eli tikata. Mä voin ommella ompelukoneella. Mä voin tehdä muita käsitöitä. Itselle, perheelle, vapaaehtoistyönä. Mihin nyt tarvitaan mitäkin. Välillä tapaan ihmisiä, jotka sanoo, että et sä voi tehdä tuota, sähän olet näkövammainen. Se on aika loukkaavaa silleen, että kun ajatellaan, että kun ei näe niin hyvin, niin eikö voisi tehdä eri asioita.
Harri: Kiitoksia! Nyt mennään näihin jokerikysymyksiin. Benita, aloitetaan sinusta. Mikä kirja sulle on jäänyt mieleen?
Benita: Karen Kingsburyn kirjat.
Harri: Tiina, mikä kirja?
Tiina: Peter James, Roy Grace -sarja.
Harri: Heikki, mikä kirja?
Heikki: Tosi paljon kuuntelen pohjoiseen liittyviä luonto-, vaellus-, metsästys-, kalastuskirjoja. Semmoinen aihealue.
Harri: Jupilli, mikä kirja jäänyt mieleen?
Jupilli: Mulla on ihan selvä suosikki ollut pikkupojasta lähtien, ja kyllä se on Waltarin Sinuhe.
Harri: Minkälaista musiikkia Jupilli kuuntelet?
Jupilli: Kyllä mä kuuntelen musiikkia ja sitä kotiinkin kasaantunut, mutta tällä hetkellä kuuntelen hyvin paljon äänikirjoja, kun niitä nyt sieltä Celiasta näppärästi saa ja se on helppoa.
Harri: Kiitoksia Jupilli! Heikki, mikä musiikki kiinnostaa?
Heikki: Pikainen vastaus: ysärimusiikki, ja tähän puolen minuutin tarina. Oltiin juhannuksena mökillä viime lauantaina mun kaverin kanssa. Tuli radiosta Movetronin musiikkia. Mun kaveri sanoi, että vitsi kun päästäisiin tänä kesänä katsomaan Movetronia. Mä sanoin, että googleta, missä se on. Se otti puhelimen taskusta ja googletti, että ei hitsi, se on tänä iltana tuossa naapurikunnassa. Justiin se paikka, missä me ollaan. Hypättiin taksiin ja oltiin katsomassa viime lauantaina Movetronia. Oli aivan mahtava keikka!
Harri: Tiina, mikä musiikki?
Tiina: Suomipoppi on lähinnä sydäntä. Tykkään kyllä paljon muustakin, mutta se nyt lähinnä.
Harri: Benita, mikä musiikki?
Benita: Kaikki käy.
Harri: Sitten Jupilli, mikä soitin sua viehättää?
Jupilli: Kyllä mä sanoisin, että kitara on aika hieno. Joku vanha Lowden, meidän LP kun laitetaan pyörimään, niin kyllä siinä päreet käy selässä.
Harri: Hienoa! Heikki, mikä soitin?
Heikki: Kyllä mä sanon, että sähkökitara. Esimerkiksi Agents, Pulliainen soittaa.
Harri: Tiina, mikä soitin?
Tiina: Ihan sama vastaus, kitara myöskin. Ja lähinnä semmoiset ihmiset, jotka osaa soittaa melkein mitä vaan, niin sitä arvostan kyllä.
Harri: Benita, mikä soitin?
Benita: Kitara silleen, että mä olen soittanut sitä monta vuotta, mutta nyt kun tuli tämä näkövamma, niin se on ehkä vähän vähentynyt. Mutta sello on todella komea.
Harri: Mikä elokuva, TV-sarja tai teatteri? Benita, ole hyvä.
Benita: Suuri ompelukisa. Se oli siis aivan mahtava sarja. Ja tässä keväällä kävin Revyyssä. Mä olen tykännyt Revyistä, ja sain olla näkötulkkaamassa.
Harri: Tiina, mikä elokuva, TV-sarja tai teatteri?
Tiina: Yksi semmoinen elokuva, odotin sitä niin paljon, koska justiin korona tuli väliin, niin siinä kesti vähän aikaa ennen kuin se tuli elokuvateatteriin, on "70 on vain numero", ja se oli tässä muutama vuosi sitten elokuvateattereissa.
Harri: Okei, kiitos! Heikki, onko jotain elokuvaa, TV-sarjaa?
Heikki: Suomalaisia sarjoja "Vain muutaman huijarin tähden", "Mooseksen perintö" ja näitä. No ehkä itselle helppoja, kun ei tarttee enää lukea tekstiä, niin sitä ei tarttee nähdäkään. Ja sitä pystyy periaatteessa seuraamaan jopa pelkästään kuuntelemalla. Niin tämmöiset kotimaiset maalle sijoittuvat sarjat, semmoiset menee.
Harri: Jupilli, onko jäänyt joku elokuva, TV-sarja?
Jupilli: Sanoisin niin, että luonto ja tiede kelpaa.
Harri: Viimeinen kysymys, jonka olen lainannut Maria Petterssonilta. Kenen henkilön kanssa haluaisitte lähteä teelle, kahville tai virvokkeelle? Ja se voi olla elossa oleva tai muualla sfääreissä. Jupilli, kenen kanssa?
Jupilli: Lähihistoria kiinnostaa sen verran, että kyllä se saattaisi olla tämä meidän edellinen presidentti Sauli Niinistö.
Harri: Kiitoksia! Heikki?
Heikki: Tämä rupeaa naurattamaan, kun mäkin mietin, että mikä se voisi olla ja tulin siihen samaan lopputulokseen, että Niinistön kanssa, että voiko edes vastata samaa. Kaikilla oli kitara se paras ja varmaan kaikki haluaa Sauli Niinistön kanssa, niin oikeasti taas kuulostaa niin huvittavalta. Mutta joo, Niinistön.
Harri: Täytyy vaan siihen kuppilaan laittaa vähän isompi pyöreä pöytä. Tiina?
Tiina: Mä menisin Elviksen kanssa.
Harri: Benita, kenen kanssa?
Benita: Isän kanssa.
Harri: Just, hyvä! Minä kiitän teitä tästä oikeastaan ainutlaatuisesta, tämä on varmaan ensimmäisiä kertoja, kun tehdään tällainen Teams-alustalla oleva puhelinrinki. Kiitos teille!
Benita: Kiitos!
Tiina: Kiitos!
Heikki: Kiitoksia!
Jupilli: Kiitoksia!
[Naisääni kertoo: "Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana
keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja
soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan
jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan!
Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan
puhelinrinkitoimintaan!"]
[Lopputunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Tämä on, tämä on - Minun näköinen
elämä.” Naisääni sanoo: "Näkövammaisten liitto."]