Opaskoira (osa 1)

Kuuntele

Opaskoira (osa 1) Soundcloudissa

Lue

[Alkutunnus alkaa, porinaa]

[Mies laulaen:] Dum-dum...

[Naiset laulaen:] Aa-aa… mielen pata porisee…

[Mies laulaen:] Dum…

[Nainen puhuen:] Minun näköinen mieli.

[Naiset laulaen:] Mitä se tarjoilee-ee-ee...?

[Naiset laulaen:] Dum-dum-dum-dum…

[Nainen puhuen:] Näkövammaisten liitto. 

[Naiset laulaen:] Dum-dum-dum-dum…

[Alkutunnus päättyy.]

Harri: Tervetuloa mukaan Minun näköinen mieli -hankkeen podcastiin. Tänään meillä on aiheena Opaskoiran vaikutus käyttäjänsä henkiseen hyvinvointiin. Minulla on juttukavereina pitkäaikainen koiran käyttäjä Sari, tervetuloa…

Sari: Moikka.

Harri: …sekä vasta vähän aikaa opaskoiran kanssa elänyt Mira, tervetuloa.

Mira: Moikka.

Harri: Ja mun nimi on Harri ja olen itse myös onnellinen opaskoiran käyttäjä. Mulla on neljävuotias Gosse-niminen musta labradorinnoutaja, ja me ollaan kohta pari vuotta tässä tehty yhteistä matkaa.

Kertokaapa ensin muutama sana itsestänne ja koiristanne. Jos, Sari, sä vaikka aloitat. 

Sari: Joo, mä oon Sari, syntymästäni asti sokea, jo keski-iän ohittanut nainen. Mulla on menossa jo viides opaskoira, Dumle. Se on 10-vuotias eli palvellut mua semmoiset reilut seitsemän vuotta ja on hyvin älykäs ja rauhallinen kaveri. Ei tee mitään ylimääräistä, että se on sen luonteen se semmoinen kaikista hallitsevin piirre, että tekee sen, minkä tekee, hyvin, mutta sitten ottaa aina lunkisti silloin, kun ei mitään tarvi tehä. Ja koiran eläköittäminen siintää tuolla parin vuoden päästä ja välillä on jo vähän ollut täpärällä, mutta tällä hetkellä meillä menee tosi hyvin, ja toivon, että voisin pitää tän koiran sinne 12-vuotiaaksi asti. 

Harri: No niin, Mira, kerropa säkin vähän jotain itsestäsi ja koirastasi. 

Mira: Eli tässä on Mira äänessä. Me asutaan täällä Vantaalla. Mulla on ensimmäinen opaskoira, Kiki, joka luovutettiin minulle maaliskuussa, ja tosiaan opiskellaan tässä yhdessä yhteiselämää. Kiki on tämmöinen musta labradorinnoutaja, vähän päälle 2,5-vuotias, elämäniloinen ja aika toimelias ja häsläävä. Ja tällä hetkelläkin hän makaa tässä minun vieressäni ja saattaa kuulua vähän kuorsausta taustalta, mutta se varmaan kuuluu tähän elämään ja tähän podcastiin. 

Harri: No niin, Sari, sä oot tosiaan jo konkari näitten opaskoirien kanssa. Milloin sä sait sun ensimmäisen opaskoiran? 

Sari: Mä sain ensimmäisen opaskoiran joulukuussa 1991, eli mulla on jo 30 vuotta taivallettu koiran kanssa -rajapyykki jo takana. Ja mä opiskelin tuolla näkövammaisten ammattikoulussa. Siellä ei siihen aikaan oikein opaskoiramyönteisiä oltu, niin mä oon odottanut ensimmäistä opaskoiraa peräti viisi vuotta. Ja se odotus oli pitkä. Kuitenkin liikuin aika aktiivisesti silloin nuorena ja iltahämärässä tuolla kaupungillakin kun liikku kepin kanssa ja rautatieasemalla, niin silloin sitä kyllä monesti aatteli, että voi että, kun mulla olisi se koira, ettei kaiken maailman ihmiset tulisi lähelle tai iholle tarjoamaan apuansa turhaankin, niin…

Mutta tosiaan sitten sain. Se ensimmäinen opaskoira oli saksanpaimenkoira, narttu, semmoinen pienikokoinen, lyhytkarvainen, Raisa nimeltään. Ja siihen aikaan vielä työssä olevalla opaskoiralla tehtiin myöskin pennut, että mä sain sitten ihan lennosta sijaistajiakin tähän, että se opaskoiran systeemi oli vähän semmoinen niin kun vähäeleisempää ja sellaista, ettei niin kauheasti kaikenlaisia asioita pähkäilty. Annettiin vaan selkeät ohjeet, että hoidat näin sen koiran ja lisää tätä ja tätä sinne ruokaan, niin hyvin menee odotusajat ja muut. Mutta nautin kyllä suunnattomasti siitä hetkestä, kun sain sen ensimmäisen koiran, jonka kanssa meni yllättävän hyvin, kun aattelee, että se oli sillai uusi rotu ja… vaikka meillä maalla oli koiria ollut kyllä. Niin mulle ihan ensimmäinen ajatus, kun mä sen kanssa liikuin, oli satanut just ensilumet ja kaikki ja sillä oli vielä juoksu siinä ekalla kurssilla, niin se silti löysi ne suojatiet ja muut, ja mä aattelin, että voi veljet, että ihan kun mä oisin ruvennut näkemään, vaikka mulla ei ole minkään tyyppistä havaintoa siitä edelleenkään, mitä se näkeminen on, koska mä en ole ikinä nähnyt mitään. Ja sitten, kun kouluttaja vielä sanoi, että älä nyt enää laahaa niitä jalkojasi, että kävele vaan reippaasti, että se koira kyllä vie sua. Se oli niin iso ahaa-elämys, että välillä, jos tulee vähän huono päivä koiran kanssa, niin mä muistelen niitä hetkiä, että kuule, että tää koira on antanut sulle, opaskoira, ylipäätään uuden tavan kulkea ja esteet väistyy ihan noin puolihuolimattomasti, että sä et tiedä niistä mitään, että nauti vaan, että välillä vaan on vähän huonoja hetkiä, mutta opaskoira on se mun juttu kyllä. 

Harri: Jess, mahtava kuulla. Elikkä sulla todellakin sitten odotukset täyttyi sen ensimmäisen koiran kanssa.

Sari: Kyllä. Niin mä olin 25-vuotias siis silloin, kun sain ensimmäisen opaskoiran, niin olin kyllä aktiivisessa iässä ja odotukset täytty todella. 

Harri: Mira, sulla on nyt  siis ensimmäinen opaskoira menossa, niin mikä sai sut hankkimaan sen opaskoiran? 

Mira: Se oli oikeastaan pitkä ajatusprosessi, mutta mä oon siis aikuisiässä näköni menettänyt. Sairastan tämmöistä perinnöllistä silmänpohjan rappeumaa, ja sehän vie näkökyvyn sillä tavalla aina sykleittäin. Ja jossain vaiheessa mä tulin semmoiseen pisteeseen, että mä itse havahduin siihen, että mä en voi hyvin, että mä menetän kaikkia jo lapsena opittuja taitoja. Ja tämmöisen asian havaitseminen aikuisiässä, oikeastaan, niin se vie pohjan kaikelta. Se vie myöskin sellaisen toimintakyvyn ja osaamisen. Myöskin sitten semmoisen itsevarmuuden, ja itsetunto alkoi rapistumaan. Ja näitä ajatuksia ma velloin monta vuotta ja huomasin pian, että tämmöiset ajatukset vaikuttaa myös fyysisesti minuun, että mä en ruvennut enää lähtemään niin innokkaasti mihinkään, vaan huomasin, että pysyn mieluummin kotona. Mulla on tosiaan myös lapsia ja mä monesti havahduin siihen ajatukseen, että en mä uskalla lähteä ovesta ulos, että siellä on liian paljon vaaroja ja semmoisia asioita, mitä mä en enää näe ja riski on liian suuri, että mulle tapahtuu jotain ja lapsista tulee sitten äidittömiä. Ja tää oli ihan, että se meni niin pitkälle se mun ajatuksien vellominen tämmöisessä, että ei minusta ole enää mihinkään enkä uskalla liikkua.

Ja kepin käyttö siinä vaiheessa kyllä tuli eteen ja se oli kanssa semmoinen oma prosessinsa, mutta ei se keppi, jotenkin se ei vaan vie mua tosta ovesta ulos. Mä suosittelen kaikille lämpimästi kyllä kepin vastaanottamista, koska siitä lähtee se prosessi ja se ajatus, että mä haluan tonne ulos, mun on pakko päästä liikkumaan, että se jotenkin se mun kokonaisvaltainen mielen hyvinvointi, siihen liittyy niin paljon se ulkona oleminen ja happi ja muu elämä, että se, jos se rajoittuu sinne neljän seinän sisälle, niin se ei vaan tee ihmiselle hyvää, ja tää on mun näkökulma. Ja tästä se lähti se ajatus liikkeelle, kun tietenkin muihin näkövammaisiin sitten hiljalleen tutustuin ja verkostoiduin ja opin tuntemaan, mitä on näkövammaisuus. Ja sitten siellä oli myös mukana tämmöinen kun opaskoirat ja niitä sitten opiskelin hiljalleen ja siitä se lähti se ajatus, että mä haluan opaskoiran, joka on mulle sekä  turvana tuolla ulkona, mutta myös se, joka pistää liikkeelle ja rohkaisee mua, että kynnyksen yli voi astua. Ja se on ihan mahtava se ero tähän päivään, mutta tää oli se ajatus, mistä tää lähti kaikki, että mä kävin aika syvällä. Ja mä olisin voinu aikaisemmin, siis mun olisi pitänyt aikaisemmin tämä asia jo hoitaa, paljon kauan sitten, mutta mä elin pitkään myöskin siinä uskossa, että vahvasti heikkonäköiset eivät saa opaskoiraa, että vain sokeille myönnetään opaskoiria tai että se pitää olla riittävän huono se näkökyky. Ja mä luulin pitkään, että mä nään liian hyvin, mikä todellisuudessa ei sitten ollutkaan näin. 

Harri: Joo, tää oli kuule tosi mielenkiintoista kuulla, koska mä jaan ihan nää samat fiilikset ja mulla on ollu toi aivan sama käsitys tästä opaskoiran saamisesta. 

Sari: Mä voin siihen sanoakin, että aikaisemmin se olikin niin, että opaskoiriahan alun perin myönnettiin sotasokeille ja myöhemmin tuli sitten naiset mukaan kuvioon ja työmatkat oli se yksi peruste, että työssäkäyvät saa opaskoiran ja näin, että se on pikkuhiljaa elänyt myöskin nää opaskoiran saantiperusteet. Jossain vaiheessa diabeetikot oli ensin aika kärkisijoilla ja näin, että… Luulen, että keskussairaalapiireissä on sitten tätä asiaa ja opaskoiran tuottajatahoilla käsitelty, että se on varmaan muuttunukin tässä vuosikymmenten mittaan.

Harri: Joo, kyllä varmaan näin. Sari, sulla kun on paljon kokemusta tästä koiran vaihtamisesta, niin minkälainen prosessi se on siellä omassa päässä käydä läpi tää koiranvaihto? 

Sari: No, se ensimmäinen koiranvaihtohan on kaikista sellainen kipein mun mielestä ja sitten se toinen opaskoira on haastavin, koska sitä, vaikkei saisi, niin sitä vertaa siihen ensimmäiseen koiraan. Mun kohdalla nyt kävi niin, että se ensimmäinen koira sairasteli jonkun verran sitten ja schäfer kun oli, niin sillä oli vahvasti tietysti kaksi roolia, oli tämä palvelukoiran rooli ja sitten tämä suojelurooli jonkunmoinen, niin se oireili vatsallansa sitten ja jouduttiin lopettamaan jo vähän vaille seitsemänvuotiaana. Ja kyllä mä muistan, kun mä vein sen kerran koululle sitten, kun mulla oli sukulaistytön ristiäiset, ja olin sitten menossa hakemaan koululta pois, ne sanoi, että kuule, nyt on semmoinen tilanne, että et sä enää tätä koiraa kotiin saa, että se kakkaa verta ja on tosi kipee ja pelkää jo itseensäkin, niin se oli tuskaa se koirasta luopuminen. Koirahan nyt elää joka tapauksessa ihan liian vähän aikaa, että kun hyvän koiran saat, niin haluaisi pitää sen toki niin pitkään kuin se on mahdollista, mutta kun se tosiasia vaan on näin, että siitä koirasta joutuu luopumaan. Ja parhaassa tapauksessa sille koiralle haluaisi antaa kuitenkin vielä pari vuotta sellaista vapaana elämisen, nauttimisen, työstä vapaan elämän vielä, koska jos se on mulla tässä, niin se pyrkii koko aika auttamaan mua. Ja se prosessihan menee sitten sillä lailla, että yhteys tosiaan opaskoirakoululle ja sieltä keskussairaalapiiriin, joka on se maksajataho, ja sitten koululla ruvetaan kattomaan sitä uutta koiraa.

Ja kun mulla ensimmäinen koira siinä marraskuussa 96 nukutettiin, niin kyllä mä sitten jo parin viikon päästä sanoin, että kyllä mä koiran kuitenkin haluan. Ja sitten kesällä sain, että puoli vuotta jouduin sitä toista koiraa odottamaan. Ja voin tässä kohti sanoa, että mulla epäonnistui se toinen koira, että se oli mulla vain vuoden, mutta se ei johtunut minusta, vaan se johtui vaan siitä, että siinä koirassa ei ollut atk-kielellä ”riittävästi vääntöä”, että se ei esimerkiksi kääntänyt mua ympäri, jos mä eksyin ja muuta. Ja sitten taas itketti se, että en mä tän kanssa nyt pärjännykään ja mitä mä teen väärin. Ja sitten, kun selvisi, etten ollukaan tehnyt mitään väärin, niin se on aina se, kun sitä kiintyy siihen koiraan, oli se minkälainen koira tahansa.

Mulla ja mun miehellä on ollu monenlaisia kokemuksia tästä, että on ollu koira, johon on kiintynyt ja sitten on selvinnyt, että jostain syystä se ei voikaan jatkaa siinä työssä, niin se on itelle henkisesti semmoinen aika rankka paikka, kun joutuu vaan tulee sen tosiasian kanssa toimeen, että tää olisi ihana perheenjäsen ja mä niin rakastan tätä eläintä, että se ei ole pelkästään apuväline. Tietokoneesta on helppo luopuu, jos se on rikki, uusi vaan tilalle. Mutta koiran kanssahan se ei mene niin, että sitä joutuu aina käsittelee sen ja miettimään, että mikäs tässä nyt on tilanne ja mikä olisi sille koiralle kaikista parasta, että kyllähän me ihmiset sitten aina jollain lailla tässä selvitään. Ja siinä kohti se vertaistuki ja semmoinen asian jonkun kanssa käsittely ja mietiskely on tärkeintä, mutta se on aina aateltava sitä koiran parasta. Ja ensimmäisestä koirasta luopuminen ainakin mulle oli kaikista raskainta. 

Harri: Joo, eli tuolla, kun ajattelee koiran parasta, niin sillä pääsee tästä niin sanotusta luopumisen tuskasta yli. 

Sari: Se on minun mielestä paras keino ainakin, että ei sen parempaa keinoa oo, että ainahan sitä suree sitten. Se on läheisen menettämistä, vaikka se olisi kuinka apuväline, niin kyllä se, mutta sillä siitä tuskasta pääsee, kun aattelee tosiaan sen koiran parasta. 

Harri: Joo, näinhän se varmasti on. No, mitens, Mira, kun sulle tuli se koira, niin oliko se yhteiselämän opettelu alkuun niin kuinka rankkaa? 

Mira: (naurua) Joo, se oli rankkaa kaikin puolin ja sellaista elämänvaihetta, mitä mä en olisi voinut koskaan kuvitellakaan, mihin kaikkeen musta oikeasti on. Ja heti tähän alkuun haluun sanoo sen, että se, mikä oli myös rankkaa, niin se henkinen prosessointi siihen, että mä jouduin tekee itseni kanssa sopimuksen, että mä tiedän, että kun eläin tulee taloon, niin se jossain vaiheessa on se, että se ei ole ikuista ja tämä koira on mulle yhtä lailla laina kuin lapsetkin ja mä en saa pitää häntä ikuisesti. Ja nää on semmoisia asioita, mitkä joutuu lemmikkieläinten kanssa myös tekemään, ratkaisuja, mutta opaskoira on siitä vielä sitten erilainen kun mä tiedostan asian, että mä elän tämän kanssa joka päivä niin, että tää koira kulkee mun mukana, ja se kiintymyssuhde on jotain sellaista, mille ei löydy oikeastaan edes sanoja. Ja tän sopimuksen mä tein itseni kanssa ihan ensin, kun mä tein päätöksen, että opaskoira on se mun juttu tähän kaikkeen elämään ja liikkumiseen, hyvinvointiin ja mitä kaikkea tää opaskoira mulle tuokaan vielä.

Kiki on tuolta Kuopiosta Suomen opaskoirakoulusta, niin mä menin sinne 10 päiväksi luovutusleirille. Ja se oli kanssa aika hurjaa siinä mielessä, että jätin perheeni ja hyppäsin junaan. Ja kuten aluksi tuossa jo kerroin, niin mun liikkuminen sitä koiraa ennen ei ollut kovin vahvaa eikä hyvää ollenkaan. Toki olin saanut sitä liikkumistaidon ohjausta, mutta kepin kanssa. Ja siellä junassa mä samaan aikaan taistelin kaiken tunteiden vallassa. Mua pelotti. Mua jännitti. Mua kutkutti, kutitti. Mä oon luonteeltani hyvin malttamaton. Mun mielestä Helsingistä Kuopioon juna kestää aivan liian kauan. Ja sitten, kun luovutusleiri alkoi ja mä tapasin mun koiran ja hänet luovutettiin mulle, niin ensimmäinen oli se riemu ja liikuttuminen ja mitä kaikkea tunteita siinä oli. Se oli semmoista tunteiden vuoristorataa. Ja mä olin oikeastaan aika yllättynyt, että on aika energiaa vievää semmoinen tunteiden vuoristoradalla oleminen, ja väsymys oli se ehkä, mikä siitä muutamaan päivään tuli tämmöiseksi päällimmäiseksi sanaksi. Ja me käytiin tosi paljon ulkona ja harjoiteltiin hyvin paljon ostoskeskuksissa menemistä, mikä oli mulle oikeastaan todella pelottava tilanne. Ja ihmisvilinässä luoviminen, sekin oli mulle ihan uutta ja jännää. Ja nämä liukuportaat ja rappuset, koska mä olin aina yrittänyt aikaisemmin välttää kaikkia portaita ja liukuportaita ja pelkäsin melkein jopa ihmisiä ja… Mutta oli se rankkaa, mutta se palkitsi myöskin. Mä huomasin, että miten… Sari, sä sanoit niin mahtavasti, että kun sä liikut siellä, niin sähän melkein alat näkemään. Ja tän tunteen mäkin koin ja hetken jopa juhlin ajatuksella, että tätäkö tämä on, että mähän saan näkökykyni tässä takaisin, että askel alkoi tihenemään ja vauhti kovenemaan ja rohkeutta tuli joka metrillä lisää. Ja samaan aikaan mä oivalsin myöskin sen, että kyllä mä olen saanut mun elämäni takaisin ja vielä parempaa, mulle tulee elinvuosia myöskin lisää paljon, ja tää koira pelasti mun henkeni, ihan varmasti, niin sekin oli yksi tämmöinen mielen eheyttävä hetki.

Sari: Nää yhteistoimintakurssit on aina sellaisia, että sä oot ylikierroksilla ja on jotenkin tosi väsyny. Se on aika rankkaa tosiaan se alku, mutta sitten se palkitsee kyllä sitten aika nopeasti. 

Mira: Joo, sen se tekee. Se nimenomaan palkitsee, mistä mä oon tosi onnellinen ja ylpeä itsestäni, että mä lähdin tähän prosessiin, ja tein oikean ratkaisun, vaikka sekin vaati oman työstämisensä, että sitä ei sitä päätöstä tehdä päivässä ja se vaatii monta asiaa ja monen asian hyväksymistä. Ja oikeastaan mä oon nyt, kun mulla on ensimmäinen opaskoira, niin mä oon kaikesta vaan niin onnellinen, että  mä teen hymyssä suin kaiken. Mulle on sanottu, että kyllä se arki tulee ja kyllä se tulee vastaan se hetki, kun sä toteat, että kaikki ei ookaan niin kivaa ja ihanaa, vaan ensimmäiset kunnon vesisateet, kun tulee vaakaräntääkin tuolta, niin koira vaan viedään ulos, mutta me ollaan nyt koettu kyllä sääolosuhteiden kaikki moninaiset vaiheet ja edelleen mä meen sinne hymyssä suin, että onko…

Sari: Ja mä konkarina sanon, että mulle ei ole vieläkään se arki tullut, vaikka mä oon yli 30 vuotta kävellyt, että en vaihtais ikinä. Ainahan sitä on huonoja päiviä, mutta niitä olisi ilman koiraakin.

Mira: Joo. 

Harri: No, Mira, koiran tulon myötä on varmaan jotain asioita pitänyt elämässä opetella tekemään eri tavalla, niin kerropa joku esimerkki tämmöisestä. 

Mira: Ei menny meillä hirveän kauaa, kun koira tuli sitten kotiin ja jotain se söi, tuossa alkukesästä alkoi toi nurmikko puskee läpi ja hänen tapansa on hieman tuota märehtiä sitä ruohoa ja siitä se sitten luultavasti tuli viikon kestävä vatsatauti hänellä. Kyllä se oli aika mielenkiintoinen tilanne siinä sitten oppia uusi tapa siivoamaan näkövammaisena, lähes sokeana. Uusi tekniikka piti harjoitella, ettei sitä levitä joka puolelle, vaan että miten sen oikeasti saa putsattua. Niin kyllä sekin on yksi semmoinen. Mutta sinä aikana mulla ei tullut hetkeekään mieleen, että mitä mä lähdin tässä nyt sitten tekemään, kun hankin koiran, vaan tein sitäkin hommaa hymyssä suin, koska mä huomasin, että mähän pystyn tähänkin. 

Harri: Joo, Sari, sulla on varmaan tässä matkan varrella semmoisiakin kokemuksia, että tuntuu, että se koira ei oikein toimi ja että ikään kuin se olisi rikki, niin minkälaisia tunteita nää tilanteet on sinussa herättänyt ja miten sä oot niistä päässyt sitten eteenpäin?

Sari: No joo, mulla tosiaan se ensimmäinen koira, Raisa, niin se tosiaan sairasteli ja mä olin kovasti aina huolissani siitä. Ja kolme viikkoa lääkekuurista oli, niin sitten tuli taas se ripulointi ja muuta. Ja sitten, kun mä jouduin vaihtamaan koiraa, niin mulle tuli kultainen noutaja, joka oli tosi kiltti ja lepsu ja semmoinen ystävällinen ja kaikkea. Me eksyttiin aina, vaikka mä oon ollut ihan hyvä keppiliikkuja. Ja liikkumistaidon opettajakin sanoi, että hän nyt pitkin hampain suosittelee mulle sitä opaskoiraa, että keppiliikkuminen siitä kärsii, mutta mä en oo antanut sen kärsiä, että edelleenkin pyrin pitää sen taidon yllä. Mutta kuitenkin, niin sitten me kuljettiin sillai, että kun miehelläni Arilla on myöskin opaskoira, niin me kuljettiin heidän perässä sitten kultaisennoutaja Tessun kanssa. Ja sitten, nää mun kaikki koirat on tuolta Vantaalta näkövammaisten liiton opaskoirakoululla, niin sitten, kun tämä vanhempi kouluttaja Kirsi tuli paikalle, hän oli äitiys- tai sairauslomalla, niin hän sano ”ei tää koira kyllä sovi sulle ollenkaan”. Mä sanoin, että mä oonkin miettinyt joka toinen päivä, että mikä mussa on vikana, ja joka toinen päivä, että mikä täs koirassa on vikana, ja se rupesi heti kattomaan mulle sitten uutta koiraa. Ja sitten, kun se tilanne lähti helpottumaan siinä, että mä sain sieltä koululta tukea, että se koira ei nyt vaan ookaan sulle hyvä, saat paremman tai sopivamman koiran, niin se oli suuri helpotus, että mä tiesin, että kyllä ne sille koiralle hyvän kodin sitten löytää, ja se pääsikin opastamaan maalle jonnekin semmoista vanhempaa rouvaa.

Sitten mä sain semmoisen koiran, joka heti lähti toimimaan hyvin. Ja sitten meillä rupesi tulee lapsia siinä vuosituhannen vaihteessa, niin se oli tosi hyvä perhekoira, että se meni vaikka lumipenkkaan, että ne lastenvaunut pysy siinä jalkakäytävällä, ja se opasti tosi hyvin. Ja sitten jossain vaiheessa, kun tuli toinen lapsi ja sitten Arin koira jäi eläkkeelle, niin sitten me käytettiin molemmat sitä samaa koiraa. Se oli oikein semmoinen työjuhta, että se kyllä opasti kahtakin ihmistä. Ja sitten meillä oli oikein karavaani välillä, kun mä kuljen, koira vie minua ja minä vedän lastenvaunuja perässä ja sitten vielä mies piti sieltä lastenvaunuista kiinni, että me oltiin oikein kunnon karavaani, kun me kuljettiin täällä Espoon keskuksessa, missä me asutaan, niin se koira kyllä huolehti hyvin työstänsä ja opastikin sinne 11-vuotiaaksi. Aina kun koirassa on jotakin vähän sellaista, jaloissa vähän ontumista tulee tai muuta vastaavaa, niin kyllä onneksi nykyään on opaskoirien terveydenhuoltokin niin paljon parantunut, että aina saa apua.

Mutta se, että jos se yhteistyö ei vaan tavalla tai toisella toimi, niin se on kyllä semmoinen, että silloin sitä helposti syyllistää itteensä, ja siitä semmoisesta syyllistämisestä pitäisi päästä eroon, koska koira kun ei osaa puhua ja kertoa sitä, että mikä sitä siinä työssä nyt sitten mättää, että ne saa olla puolikuolleita, että ne lopettaa sen työnteon, että ne ei valita, vaan ne opastaa kyllä, vaikka ne ei olisi ihan kunnossakaan, että ihminenhän helposti aina sitten valittaa, että nyt sattuu selkään tai nyt on pää kipeä, että en mä voi lähtee, mutta koira aina lähtee mukaan. Mutta jos ei se lähde, niin sitten… tai jos labradorinnoutaja lopettaa syömisen, niin sitten on syytä huoleen. Mutta se semmoinen itsensä syyllistäminen on vähän turhaa, että sitä minäkin nuorempana tein, että kauheata, kun se mun lapsi nyt ratsasti sillä mun koiralla, niin meniköhän siltä nyt selkä ja kaikkia tämmöisiä sitä mietti, mutta onneksi on saanut aina sieltä opaskoirakoululta lohtua ja apua ja…

Mutta yksi koiranvaihto mulla tosiaan epäonnistui ja samaten miehellä epäonnistui yksi, kun hänellä oli semmoinen patologinen kakansyöjä, niin eihän siitä loppupeleissä tullut mitään, että sitä ei olisi pitänyt alun perinkään kouluttaa sitä koiraa, että joskus vaan on tämmöisiä asioita, että ei siellä koulullakaan aina ole ne arvioinnit sitten mennyt ihan putkeen. Mutta kun avaa suunsa ja on avoin näille asioille, niin taas jälleen kerran pääsee helpommin niistä solmukohdista yli. 

Harri: No, Mira, onks sulla ollut tämmöisiä vastaavia kokemuksia koiran kanssa, että se ei oikein toimis, ja miten sä oot päässy niistä yli? 

Mira: Kyllä niitä semmoisia epätoivon hetkiä on tullut ehkä siinä, että meillä ei oo joinain hetkinä synkannu yhteisymmärrys. Nämä voi olla esimerkiksi sellaisia liikkumisessa, jos mä vaikka tiedän sen reitin ja mä haluan kääntyä ja koira sitkeästi vaan vie mua toiseen suuntaan, että annanko mä periksi, niin ne on ollut sellaisia asioita, että mä päätin silloin alussa heti, ja mua myöskin neuvottiin hyvin vahvasti, että koiran kanssa tää ensimmäinen vuosi on vaikea ja sen kanssa meneminen on ehdotonta, että ei anneta sille koiralle päätäntävaltaa, että se lähtee viemään sua sitten semmoiselle 20 kilometrin lenkille, jos sä oot itse päättäny tehdä nyt sen puolentoista kilometrin lenkin. Ja nää on ollut sellaisia haastavia hetkiä, että mä oon sitkeästi pitänyt kiinni neuvoista ja todennut, että se on pitkällä tähtäimellä parempi tälle koiralle ja mulle ja meidän yhteiselle turvallisuudelle, että mä kiellän koiraa päättelemästä, että mihin lähdetään, vaan se on mun tehtävä. Ja me ollaan tehty niitä toistoja sitten näissä tilanteissa, että ehkä, olisko ollu yli 10 kertaa jonkun tämmöisen haastavan tilanteen toisto, ja koira sitkeästi päättää toiseen suuntaan ja minä toiseen, että se on ollut semmoinen tahtojen taistelu tilanne. Ja ne on sellaisia, että mun on vietävä ne maaliin. Niistä ei hyvä seuraa, jos jos sä annat koiralle sen vallan ja häviät. Se, että mä olen ollut tän koiran kanssa hyvin ehdoton, on vaatinut multa aika paljon myöskin, että mä oon hyvin lempeä ihminen ja rakastan koiraani myös koirana ja mä en ees ymmärrä kaikkee, mitä opaskoiralta pitää vaatia, mä oon vaan hirveen onnellinen, että mulla on ylipäätään koira. Ja sitten aina muistutan itseäni ”Mira, tää on opaskoira myös, että mun täytyy pitää nää asiat tämmöisinä ehdottomina ja hänen kuuluu opastaa mua ja mä annan ne käskyt”. Ja se on ollu semmoinen vaikee paikka ja tulee vielä ihan, en nyt osaa sanoa, viikoittain, mutta tulee tilanteita vieläkin, missä me käydään tahtojen taistelun läpi. Toisaalta mä olen iloinen myöskin siitä, että koiralla on omaa tahtoa ja just tämmöinen ”labrarontin” tyypillinen ilmentymä tän ruokailun suhteen…

Sari: (naurua)

Mira: …ja kaikkien ihanien uusien asioiden, rohkea, suoraan päätyyn tutkimaan. ja sehän opettaa myös muakin, että mä myös otan tältä koiralta oppia, että mennään rohkeasti, tutustutaan, tutkitaan, ihmetellään, tehdään virheitä. Se on ollut yks sellanen kans mulle iso asia, kun mä olen hyvin pedanttinen ja tunnollinen ihminen, että tän koira kans tulee tehtyä virheitä ja just näitä tämmöisiä, että joku lapsi hyppää selkään, että niinku sä, Sari, sanoit, niin mulla on kanssa semmoisia vastaavia tilanteita, jolloin mä huomaan jotain, että nyt ei mennykään ihan oppikirjojen mukaan, ja sitten tehdään uudestaan vaan asiat ja pikku hiljalleen mä huomaan, että joo, että se kannatti se työ koiran kanssa ja kannattaa olla sitkeä ja sinnikäs. Mutta niin on koirakin, että se täytyy sanoa, että mulla on näitä tän koiran kanssa ollu tilanteita, kun ollaan tehty pientä vallantaistelua. (naurua)

Sari: Ja vanhat opaskoiran käyttäjät, nää sotasokeat, joita ei todellakaan enää kyllä ole, niin niiltä saa tämmöisiä neuvoja, että ole aina vähän ovelampi kuin se koira, ja jos sä kerran rupeat sitä koiraa ohjaamaan, niin koira on oman edun tavoittelija, se päättää, että antaa ton tehä sitten, että mäpä en teekään sitten. Että sitä pitää olla vähän tyhmempi ja toisaalta vähän ovelampi, että se koira saa uskoa siihen, että hei, minähän tässä hommat hoidankin, ja sitten, kun se saa kehuja, niin ai että se nauttii, niin se on kyllä se opastettavan rooli, kun se loksahtaa jossakin vaiheessa, että se koira saa sitä itsetuntoa ja se saa tehdä sitä työtä, koska siitä se oikeasti tykkää, niin sitä vaan palkitsee, niin siitä se lähtee.

Mira: Tää oli yksi asia, mikä on mulla oikeastaan ollut semmoinen iso oivallus, että kun mä oon kehunut tätä koiraa paljon, kun hän onnistuu, ja mä nään hänen reaktion ja mä nään sen innostuksen ja sen tunteen, minkä hän saa siitä, niin mä oon myöskin huomannut, että mulle tulee hirveen hyvä mieli.

Sari: Niin, kyllä.

Mira: Ja mä oon oppinut tuolta koiralta myöskin sen, että kun mä kehun ihmisiä ja sanon jokaiselle kohtaamalleni ihmiselle jotain hyvää aina, niin mä levitän jotenkin myöskin sitä hyvää ympärilleni.

Sari: Mm.

Mira: Ja kun ihmiset on hyvällä mielellä mun ympärillä, niin mun on hirveän hyvä olla, ja tää on ollut semmoinen yks kanssa aika iso muutos. 

Harri: Kiitoksia paljon teille molemmille näistä ajatuksista. Tähän kohtaan me otetaan nyt paussi. Jatketaan tätä mielenkiintoista keskustelua myöhemmin opaskoira-podcastin toisessa osassa. Kiitoksia, kun kuuntelit, ja pysykäähän kuulolla. Ja muistathan myös, että puhelinrinkiin pääset mukaan soittamalla numeroon 050 405 9057. 

[Lopputunnus alkaa, porinaa] 

[Mies laulaen:] Dum-dum... 

[Naiset laulaen:] Aa-aa… mielen pata porisee… 

[Mies laulaen:] Dum…

[Nainen puhuen:] Minun näköinen mieli. 

[Naiset laulaen:] Mitä se tarjoilee-ee-ee...? 

[Naiset laulaen:] Dum-dum-dum-dum…

[Nainen puhuen:] Näkövammaisten liitto. 

[Naiset laulaen:] Dum-dum-dum-dum…

[Lopputunnus päättyy.]