Muistojen bulevardi -podcast

Osa 1

[jingle: Näkövammaisten liitto. Yhdessä näemme enemmän. Linnunlaulua.]

Jaana:

Olen Jaana Engblom, Näkövammaisten liiton oikeuksienvalvonnan asiantuntija. Tämä podcast – Muistojen Bulevardi – on tehty liiton 60-vuotisen aluetyön juhlavuoden tuotoksena. Ensin muistelemme Rilla Aura-Korven kanssa liiton lapsi- ja perhetyötä 60-luvulta 2000-luvun vaihteeseen saakka.

Tämän jälkeen oikeuksienvalvonnan asiantuntija Sanna Piuva keskustelee Leena Väyrysen kanssa siitä, millaista aluetyö on ollut Lapissa.

Näkövammaisten liiton ensimmäisen aluetyöntekijän eli huoltosihteerin toimi perustettiin marraskuussa 1961. Tehtävässä aloitti kesäkuussa vuonna -62 Seppo Huuhtanen.  Huuhtasen työalueena oli koko Suomi. Hän teki työtä kaiken ikäisten näkövammaisten henkilöiden kanssa. Lisäksi työhön kuului näkövammaisten asioiden esille tuominen muun muassa kunta- ja koulukäynneillä.

Lasten ja perheiden työntekijän toimessa aloitti vuonna 1966 Annikki Koivuranta, myöhemmin Skogster. Hän toimi kasvatusneuvojan nimikkeellä. Hän teki kotikäyntejä ja hänen toimestaan aloitetiin äiti-lapsi-kurssit.

Vuonna -68 tehtävässä aloitti Leena Erkkilä. Erkkilä on lapsi ja perhetyön uranuurtaja ja työskenteli tehtävässä yli 20 vuotta aina vuoteen -89 saakka.

Rilla Aura-Korpi, olet työskennellyt Näkövammaisten liitossa lasten kuntoutus- ja aluesihteerin nimikkeellä. Kertoisitko Rilla keskeisiä teemoja, joita Leena Erkkilä edisti lapsityössä?

Rilla:

Sokeain keskusliitto oli edistyksellinen lapsityön saralla, sillä muissa liitoissa ei tuolloin ollut lapsiperheille omaa työntekijää. Tullessaan tähän työhön Erkkilä toi perhekeskeisen työotteen ja koskettelukirjat ja paljon muuta.

Integraatio oli hänelle tärkeä asia. Hän koki, että lasten tulee saada käydä koulua omalla kotipaikkakunnalla.

Leena Erkkilän oli viisas, aikaansa edellä oleva karismattinen henkilö. Hänen työtään arvostetaan, ja me työntekijät muistelemme Leenaa kiitollisuudella.

Jaana:

Muistelemme seuraavaksi liiton lapsi- ja perhetyötä 80-luvulta 2000-luvulle. Vuonna 1984 tuli voimaan niin sanottu VALTAVA-uudistus. Rilla, mitä tämä uudistus tarkoitti ja mitä se merkitsi näkövammaisille lapsille ja heidän perheilleen?

Rilla:

Aloitin työt 80-luvun alussa, joka oli vielä Invalidihuoltolain aikaa. Valtava-uudistus tarkoitti sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmän uudistusta. Valtio jakoi kunnille tukea sosiaalipalveluiden järjestämiseen. Lääkinnällinen kuntoutus siirtyi tuolloin kunnallisen terveydenhuollon tehtäväksi. Se oli iso uudistus ja teetti paljon työtä myös liitossa.

Esimerkiksi apuvälinepalvelut, valkoiset kepit ja nauhurit siirtyivät oman terveyskeskuksen vastuulle ja kalliimmat apuvälineet sairaanhoitopiirin vastuulle. Aiemmin ne tulivat liiton Apuvälinelainaamosta. Palveluun sisältyi myös välineen käytön opetus ja korjaus. Apuvälineiden saamiseksi tarvittiin lääkärin lähete. Hyvää tässä oli se, että apuvälineiden myöntämisessä varallisuusharkinta poistui, toki lapsilla ei tätä varallisuusharkintaa aiemminkaan ollut.

90-luvulla sairaaloihin alettiin perustaa näkökeskuksia ja omia kuntoutusohjaajia. Näkövammaisten liitto tuki alkuvaiheessa näkökeskusten perustamista. Alkuvaiheessa oli paljon alueellisia eroja ja esimerkiksi lasten kuntoutusohjaus jatkui muutamissa sairaanhoitopiireissä pitkään liitolta ostettuna ostopalveluna.

Jaana:

Nyt parhaillaan luodaan sosiaali- ja terveydenhuollon uudistusta, kun ne siirtyvät hyvinvointialueen tehtäviksi. Järjestöyhteistyö tässä uudistuksessa on meillä liiton työntekijöillä tärkeä osa työtämme.

Rilla, kertoisitko 80–90-lukujen järjestöyhteistyöstä, millaista se oli Varsinais-Suomen ja Satakunnan alueilla?

Rilla:

Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa oli vammais- ja pitkäaikaissairaiden järjestöjen yhteistyöryhmä, jonka nimi oli "Yhteinen juoni juttuun". Teimme yhdessä tiivistä vaikuttamistyöstä järjestämällä tapahtumia ja tekemällä kuntavierailuja. Kokoonnuimme ryhmän kanssa säännöllisesti. Jokainen työntekijä välitti yhteistyöverkostoissaan myös muiden vammaisjärjestöjen aluetyöntekijöiden yhteystiedot. Minulle oli suuri tuki, että lasten asioita kunnissa edistettiin myös toisten vammaisjärjestöjen työntekijöiden voimin.

Järjestimme Yhteinen juoni juttuun -porukalla Erilaisia koulupäiviä. Ne olivat isoja tapahtumia. Koululuokka kerrallaan tuli joko liikuntasaliin tai ulos ja koululaiset tutustuivat käänteisen integraation avulla eläytyen eri tavoin näkevän tai liikkuvan lapsen tilanteeseen. Koulukäynnillä pelattiin maalipalloa, oli pujottelurata sokkona, pyörätuolilla liikuttiin esteradan läpi jne. Oli myös videoesityksiä ja mahdollisuus keskustella ohjaajien kanssa. Pistekirjoitus kiinnosti aina koululaisia.

Jaana:

Liiton lasten kuntoutus ja aluetyö tekivät tiivistä yhteistyötä, koska olitte tuolloin samaa yksikköä. Rilla, millaisia uusia tuulia ja työmuotoja teillä oli?

Rilla:

Lasten osastolla oli aktiivinen uusien kehittämishankkeiden aika ja liiton johto antoi tälle vahvan tuen. Näitä hankkeita olivat LaKu-hanke eli näkövammaisen lapsen varhaiskuntoutusmenetelmä, joka toimii työkaluna kaikille lapsen kanssa työskenteleville – se oli sekä arviointi- että kuntoutusmenetelmä. Oli Näkö-LaKu, toiselta nimeltään VapCap eli lapsen näönarvioinnin menetelmä. Ja sitten oli Nallekerho eli ryhmämuotoinen liikkumistaitohanke.

Lisäksi keskoslasten perheiden kanssa tehty kehittämistyö, teemana oli erityisesti varhainen vuorovaikutus.

Liitossa aloitettiin myös harvinaista JNCL-sairautta sairastavien lapsien, perheiden ja heidän verkostojen kanssa tehtävä työ ja he saivat oman työntekijän Maisa Punkarin.

Jaana:

Marja-Liisa Korpela tuli liiton lastenoston esimieheksi 90-luvun alussa. Rilla, kuvaisiko Korpelan antamaa panosta lasten työhön?

Rilla:

Maikki arvosti alueilla tehtävää työtä ja näki sen merkityksellisyyden. Hän painotti etunojapainotteista työotetta. Aluetyöntekijöillä oli mahdollisuus reagoida nopeasti alueen erityisiin tarpeisiin.

Liiton johdolla ja Maikilla oli vahva luottamus työntekijöihin ja aluetyöhön. Kiitos siitä.

Liiton johto ja valtuusto pitivät tärkeänä lapsiperheiden kanssa tehtävää työtä.

Olen kiitollinen, että sain työskennellä liitossa lähes neljännesvuosisadan ajan.

Sanna:

No hei kaikille! Olen Piuvan Sanna, Lapin alueen oikeuksienvalvonnan asiantuntija.

Haastattelen oikeuksienvalvonnan 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Lapissa jo 60-luvun lopusta erilailla yhdistyksen ja liiton toiminnoissa mukana ollutta Leena väyrystä. Tervetuloa Leena!

Leena:

Kiitoksia.

Sanna:

Olen sinulle soitellut, ja monesti sinua tavannut täällä meidän toimistolla, ja jo 10 vuotta sitten, kun olin tässä sijaisena, niin kuljimme yhdessä tuolla Lapissa ja sinä olit silloin alueohjaajana, niin muistan sinut sieltäkin. Mutta voitaisiin palata ihan siihen, että sinulla on tosiaan muistoja jo 60- luvun lopusta alkaen tästä Lapin aluetyöstä.

Leena:

Kyllä eli tuota syksyllä 1969 meille tuli silloinen huoltosihteeri Taisto Lähteensuo minun kottiin käyhmään. Se oli kuullut jostakin, että mie olen näkövammainen ja kertoi sitten mulle yhdistyksen toiminnasta ja että siihen voisi liittyä. Hän kertoi minulle sosiaaliturvasta, invalidi rahasta, silloin oli invalidiraha olemassa, ja kelan apulisästä sun muista näistä sosiaalieduista mitä näkövammaisena voi saada. Ja se Taiston ensimmäinen käynti ja siitä lähtenyt sitten se kerän tuota niin pyörittäminen ettheenkäsin, niin se oli kyllä minulle, saa sanoa, että elämää tärkeämpi asia. Eli mie olin heikkonäköinen silloin, nyt olen kylläkin sokkee, kun mie olen retiniitikko, mutta tuota se, se että enhän mie silloin nuorena ko mie olin alle kolmekymppinen, niin emmie oikeastaan nuorena edes tiennyt, että mihin mihin se silmäsairaus johtaa, koska minä nyt näin vielä jonkun verran. Tosin huonosti mutta. Ja olin kahden pienen lapsen äiti ja elin perheen kanssa täällä Rovaniemellä niin kyllä, kyllä se huoltosihteerin käynti oli tuota mulle tosi iso asia ja ihan minun perheellekin tietenki.

Sanna:

Ja kerroit tässä, kun aloittelimme tätä, että Taisto itsekin oli näkövammainen?

Leena:

Kyllä joo. Taisto oli tuota niin sotainvalidi ja oli tuo näkökin heikko ja sitten oli muistaakseni, jossen nyt ihan väärin muista, niin oli toinen käsikin ranteesta niinku tärvääntynyt siellä sotahommissa. Mutta tosi sinnikäs työntekijä ja hällä oli silloin vielä alueena Oulun läänin ja Lapin läänin alueet, että tosi iso, iso alue ja eikä hän kulkenut omalla autolla vaan hän kulki julkisilla kulkuneuvoilla täällä pitkin Lappia. Välillä peukalokyydillä ja välillä seurakuntasisarten kyydissä ja välillä pitkospuita pitkin löytääkseen meitä näkövammaisia ja löysikin paljon.

Sanna:

Kyllä ja kerroit, että hän saattoi olla viikonkin reissullaan, että pitkin Lappia sitten kävi eri paikoissa?

Leena:

Kyllä ja tuossa tuota niin Taistohan on nyt jo edesmennyt, mutta hän eli tosi pitkään. Oulussa asusteli, ja tuota silloin tällöin soitteli mulle, ehkä kerran vuodessa tai kahesa. Ihan saa sanoa, että melkein loppuun saakka, kun hän kuunteli Ääniseitaa niin aina sitten meitä vanhoja asiakkaita joskus muisti puhelinsoitolla ja, tuota, muisteli ihan muistanko ihan kun viimeskin olen silloin Taiston kanssa aikoinaan puhunut tässä tällä vuosituhannella, niin, tuota, hän sanoi, että aina kun hän lähti reissuun, niin hän oli viikon siellä Lapissa, ettei yhden päivän takia kannattaa lähteä, että kyllä oli tosi ahkera mies. Ja oli meän Lapin sokeat ry:n johtokunnan kokouksissakin aina matkassa ja hän toi sinne aina niitä uusia jäsenhakemuksia ja niin edelleen, että oli tosi tärkeä ihminen. Mutta tärkeitä on Taiston jälkeenkin ollut kaikki aluesihteerit mulle ja meille näkövammaisille.

Sanna:

Joo ja varmaan tästä Taiston työtavasta on jäänyt näitä meillekin nykyisille oikeuksienvalvonnan asiantuntijoille työtapoja. Että itsekin mielelläni kun lähden ihan tuonne ylä-Lappiin niin katson, että vietän siellä pari-kolme päivää ja kokoan sinne ihan joko kirjeitse tai soittamalla asiakkaille, että onko tarvetta tulla käymään. Ja sitten myöskin sosiaalityöntekijöille laitan viestejä, että onko halua  tavata. Että varmasti tämmöinen malli on lähtenyt jo sieltä 60-luvun lopulta, Taiston mallista voisi ehkä puhua [naurahtaa].

Leena:

Kyllä, meillä Lappi on laaja maa ja pitkät on välimatkat.

Sanna:

Joo, että ihan hyvin niinkun ymmärrän, että siellä on todellakin oltu viikko reissun päällä. Ja sitten myöskin laskeskeltiin, että noin seitsemän aluetyöntekijää on tässä vuosikymmenten aikana täällä Lapissa ollut, että jotenkin minusta se kertoo myös siitäkin, että vaihtuvuus ei ole kovin suurta, että työssä viihdytään.

Leena:

Mieki laskeskelin, että sinä aikana, kun mie olen ollut näissä sokkojen ympyröissä sanoisin, niin tuota Lähteensuon Taisto oli se ensimmäinen ja sitten Taiston jälkeen me saatiin Lappiin ihan oma aluesihteerikin ko Taistollahan oli tuo Oulun läänikin, niin sitten tuli Arvolan Helena, Särkelän Jussi, Ventelän Raija nykyisin Virkkusen Raija, Martinin Marjatta, Pekkalan Niina ja tällä hetkellä sitten Sanna sie olet meidän oikeuksienvalvonnan asiantuntija. Ja sitten on ollut näitä sijaisia, ko meillä oli näitä naisihmisiä aluesihteerinä, niin niitten vauvalomilla on ollut sijaisia, mutta niitten nimiä mie en kyllä ihan kaikkia muista.

Sanna:

Joo. Mutta kaiken kaikkiaan, jos tästä laskee, että aluetyö täyttää 60 vuotta, niin työuran pituus on ollut keskimäärin melkein 10 vuotta per henkilö.

Leena:

Kyllä, kyllä.

Sanna:

Että se on minusta kyllä kiitettävä, että todellakin tärkeää. Niin kuin sekin, että ihmiset tulevat tutuksi ja ovat pitkään työssään, että se auttaa niitä yhteistyön muotoja ja näin poispäin tässä Lapinkin pitkissä välimatkoissa, että tullaan vähän niinkun tutuksi jo.

Leena:

Joo ja sitten on helppo ottaa yhteyttä niinku meidän meidänkin porukoilla aluetyöntekijän kun tuota tullaan tuttaviksi, niinku sanotaan.

Sanna:

Mutta, mie kiitän sinua Leena. Minusta tämä oli mukava muistelu siitä, että mistä kaikki on täällä Lapissa alkanut. Ja ei mitään, toivottavasti vielä jatkuu yhteistyö.

Leena:

Joo. Aluetyöntekijöiden työ on mun mielestä sillä lailla tärkeää, että tuota, jos tulee vaikka jotakin muutoksia sosiaaliturvaan tai johonkin muuhun asiaan, niin tuota meijän kannattaa aina ottaa ensin yhteyttä aluetyöntekijään ja sitten mennä vasta tuonne yhteiskunnan virkarattaisiin lainausmerkeissä taistelemaan omista oikeuksistamme.

Sanna:

Kiitos Leena. Me päätämme täältä meidän muistelomme oikeuksienvalvonnan 60-vuotisjuhlavuoden kunniaksi tähän. Kiitoksia!

Leena:

Kiitos!