Liikuntapodi
Kuuntele
Kuuntele Liikuntapodi-tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
Alkumusiikki: Pieniä tekoja. Suuria tunteita. Ne kanssasi jaan ja niin paljon saan kun uskallan sanoa sen minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin vihdoinkin sanoa pystypäin tämä on, tämä on minun näköinen elämä. Näkövammaisten liitto.
Harri Ivonen: Tervetuloa kuuntelemaan Vesisoikion sarjan podcastia. Tänään keskustelemme aiheesta liikkuminen ja liikunta. Emme niinkään keskity kilpaurheilun ja urheiluun vaan lähinnä jokapäiväiseen liikkumiseen ja hieman myös tällaiseen kestävyysliikuntaan, jota Antti harrastaa. Terve Antti. Sopiiko tällainen aihe tälle päivälle?
Antti: Kuulostaa ihan hyvältä joo. Mennään vaan sillä.
Harri Ivonen: Sen verran tutkailin tuohon alkuun, luin jopa meidän liikuntaneuvoston tekemää muistiota, joka olisi vuodelle 24-27, jossa tietysti painotetaan aika pitkälle sitä, että suomalaisten kunto valitettavasti lähinnä kestävyyskunto on koko ajan laskemaan päin ja siellä myös ollaan huolissaan siitä että nyt nämä veikkausrahat ovat siellä valtion erilaisessa budjetissa ja siinä halutaan myös huomioida sitä, että nämä panostukset sitten ei säästöjen kautta pitäisi missään nimessä pienetä, vaan päinvastoin hieman kasvaa. Sen voi jokainen käydä lukemassa sieltä nettisivuilta tämänkin asian, mutta jos näihin prosenttilukuihin mennään, niin lapsista, nuorista ja aikuisista 33% liikkuu terveytensä kannalta liian vähän ja ikääntyneistä ihmisistä alle 25% liikkuu liian vähän ja on tehty semmoinen ennustusmalli. Elikkä vuonna 2040, niin 17% vain liikkuu 30-vuotiaista, 23% 40-vuotiaista ja tää nousee koko ajan tää liikkumattomuus sinne seitsemäänkymmeneen ikävuoteen asti. Elikkä tää ennuste on aika synkkä ja puolustusvoimathan meillä on tehnyt tätä kahdentoista minuutin juoksutestiä ja siinä on huomattu myöskin tämä asia. Elikkä mun vuonna 1979 keskimääräinen kahdentoista minuutin eli taidettiin vanhalla nimellä kutsua cooperin testiksi, niin keskimääräinen matkan pituus on niin kuin pudonnut sieltä 2760. Oliko se vuonna -22 se oli 2360 noin pyöreästi. Mutta tietysti samanaikaisesti varusmiesten keskipaino noin kolmessakymmenessä vuodessa on noussut sieltä 70,8 kilosta 78,8 kiloon ja tietysti ihmisten pituus on kasvanut ja myöskin tämä koko, että sekin voi vähän korreloida sitä cooperin testiä, että ei kovin raskastekoinen ihminen kauheasti sitä juokse, mutta tuota… Tää näyttää siltä, että meidän kestävyyskunto laskee koko ajan ja siihen pitäisi ihan oikeasti jotain tehdä. Tässä pieni alustus yleensä tähän liikkumiseen tai lähinnä myöskin liikkumattomuuteen ja Antti me molemmat ollaan synnytty siellä 1950-luvulla ja varmastikin silloin erilainen hyötyliikunta ja muu liikunta oli vähän toisenlaista kun ei ollut erilaisia vempaimia ja muuta, niin miten sinä liikuit siellä lapsuudessa nuoruudessa? Oliko sulla säännöllistä liikuntaa seuratoiminnassa vai oliko se vaan tällaista vapaaehtoista? Ole hyvä.
Antti: Joo kiitos. Mä muistan lapsuudesta semmoiset leikit kun sain ensimmäiset piikkarit. Ne maksoi 21 markkaa 15 penniä eli sillä oli jotain merkitystä koska tuo hintakin on jäänyt mieleen. Sillon juostiin pihassa rataa ympäri eli semmoinen rata ja maastojuoksu oli mun lempiharrastus silloin nuorempana. Seuratoiminnassa jalkapallo on ollut sitten mukana voimakkaasti sitten vähän myöhäisemmällä iällä, mutta siinä ne lapsuuden liikkumiset.
Harri Ivonen: Mites erilaiset koulunkäynnit ja muuta? Oliko sulla koulumatkoja tai millä tavoin menit harrastuksiisi?
Antti: Ainakin liikkuminen eli eli noi koulujutut, nehän oli aina kävellen. No siitä nyt ei montaa kilometriä ollut, että ehkä semmoinen kolmisen kilometriä oli koulumatka eli 6 km päivässä käveltiin ja siihen aikaan kyllä ei vanhemmat vienyt. Oliko meillä ei saa autoa siihen aikaan niin tuon minnekään harrastuksiin, että kyllä se oli siinä pihaleikeissä. Tavallaan pihaliikunnassa oltiin sitten enemmänkin.
Harri Ivonen: Itse muistan kanssa. Oon pelannut viisivuotiaasta asti jalkapalloa. Asunut Hyvinkäällä ensin kaupungissa, mutta sitten vaarini ja mummoni osti sellaisen pientilan noin 7 km:n päästä sieltä Hyvinkään kaupungista ja kun sitten pelasin sitä jalkapalloa niin ne oli 3 kertaa harjoitukset niin sanotusti kaupungissa niin mulle sanottiin että saat mennä kun sinne menet ja pyörällä se ajettiin sitten 7 kilsaa per suunta, pidettiin 2 tunnin treenit tai liekö 2 ja puoli tuntia ja sitten 7 kilsaa taas takaisin. Elikkä se nyt on varmaankin antanut jonkinlaista pohjaa jo siellä lapsuudessa nuoruudessa ja en minä sitä nyt millään huonolla muista ja sinne mentiin sitten aina mielellään näihin asioihin. Että tällä hetkellähän se näyttää siltä, että sellainen arkiliikunta ja pihaleikit on vallan pois. Että vanhemmat vie treeneihin ja vaikka ne olisi sitten 7 kertaa viikossa niin se on se pari tuntia. Ja kuten tunnettua, meidän koululiikunta on suhteellisen vähäistä. Ei taida viikossa montaa tuntia olla niin eihän tää voikaan tuoda sitä kunnonkasvua. Mitä ajattelet Antti tästä?
Antti: No se on ihan tuota. Mä oon tilastonikkari jossain mielessä ni se arkiliikunta ja se liikkuminen tavallaan niin kaupat kuin koulut niin sehän on valtavasti vähentynyt tästä vuosikymmenien aikana ja sen kautta se peruskunto myöskin on rapautunut porukalla.
Harri Ivonen: Liikkuiko sinä ennen näkövammautumistasi yhtä paljon kuin nyt sitten näkövammautumisen jälkeen?
Antti: Sitä nuoruusliikkumisen jälkeen oli sitten ehkä muutaman 10 vuoden tauko siinä ja sitten uudelleen vasta tuossa parikymmentä vuotta sitten. Eli siinä viidenkympin kieppeissä niin löysin liikunnan uudelleen ja siinä se arkiliikunta, työmatkaliikunta, mulla oli työmatka 15 km niin kyllä mä sinne pyöräilin ja sitten kun ei ollut hiihto- eikä pyöräkeliä niin sitten mä kerran viikossa kävelin sen matkan tai sitten kun oli työmatka niin että pystyi hiihtämään niin aina paluumatkan 3 kertaa viikossa hiihdin sitten kotiin. Ja mullahan oli valtavan hieno työpaikka kun mä olin kun urheiluopistolla tuossa vierumäellä ja ja se voidaan sanoa ehkä että pohjoismaiden parhaimpia liikuntamahdollisuuksia, mutta 8 vuotta siitä meni ensin ikään kuin tietotekniikan puolella ja sitten vasta löysin liikunnan. Ensimmäinen hiihtolenkki kesti vähän pitempää, kun vielä silloin tupakoin ja oli 2 tupakkaa ja yksi tulitikku niin piti vähän pitää taukoa sitten vähän pitempään siinä ennen pääs jatkamaan. Että sanotaan Harri että siitä se alkoi sitten ja sitten tumppasin aika nopeasti ja rupesin liikkumaan.
Harri Ivonen: Velvoittiko se vierumäki vähän liikkumaan vai tuliko sulle vaan muuten taas joku valaistuminen silloin?
Antti: No kyllä se valaistumisesta enemmän meni. Kyllähän työpaikkanahan se tuki liikuntaa niin että siihen pyrittiin ja siihen kannustettiin jos sanotaan näin ja meillä oli niinku sanottu, niin kyllä mahtavat liikuntamahdollisuudet. Mutta semmoinen herääminen siihen, että hei nyt ei tää mee ihan oikein tää homma.
Harri Ivonen: Itsekin muistan 70-luvulla, kun diagnoosin sain. Olin aikaisemmin ollut pesäpallon ja jalkapallon parissa ja vaikka mä sain vasta kaksikymppisenä diagnoosin niin kyllä mulla toi verkkokalvon rappeuma on ollut, koska huomasi sen näissä palloiluissa, että jos ei ollut kovin tarkkana niin se pallo saattoi tulla mihin sattuu. Mutta sitten kun sai tän diagnoosin ja menin tonne sen aikaiseen näkövammaisten ammattikouluun, niin se oli aika luonnollista, että oli semmoinen kun maalipallo, jossa ensimmäistä kertaa törmäsi tällaiseen näkövammaisten pallopeliin ja sitä sitten pelasinkin yli 30 vuotta SM tasolla. Vierumäki tuli tutuksi niin maalipallotreenipaikkana, mutta kulin myös näkövammaisten yleisurheilijoiden mukana tavallaan omakustanteisesti, että kyllä siellä on vietetty raskaita, hikisiä ja hilpeitä aikoja siellä Vierumäellä ja aina jäänyt mieleen ne välimatkat jotka siellä oli, että siellä piti olla jo hyvässä kunnossa, että jaksoi mennä syömään ja palata takaisin ja oli pitkiä taipaleilta. Ja sitten kun siellä tuli tietysti vähän valvottuakin niin knalleja ja sateenvarjoja kuunneltiin sunnuntaisin takaisinpäin autolla ja sitä oli niin väsynyt että sitä naurettiin sitten koko se menomatka sitä knallia ja sateenvarjoa, että hyvät on jäänyt Vierumäeltä niinku kyllä Pajulahdestakin. Aika pitkällehän sä oot ultramatkojen ihminen, niin sulla on ollut purjehdusväline asioina ja sulla on melonta. Tosiaan mainitsit hiihtämisen, pyöräilyn, niin kerrotko vähän sun purjehdusasiasta? Ne nyt ei ollut kilpailua, mutta liikkumista se on purjehduskin. Kerropa siitä vähäsen.
Antti: No joo tosiaan lähdin purjehtimaan ja lähdin Helsingistä sitten ulos Harmajalta Visbyn suuntaan ja kyllähän se sieltä tuli sitten 4 vuorokauden päästä se. En mä silloin osannut purjehtia vielä, mut mä ajattelin, että kyllä se siperia opettaa tai aallot opettaa ja menomatka meni hyvin, mutta paluumatkalla sitten otin yhden majakan väärin ja sijoitin itseni kartalle vähän huolimattomasti, sillä seurauksella, että siitä alkoi sitten semmoinen 4 vuorokauden taisto, jossa moottorit hajosi ja purjeet oli meressä ja siihen aikaan vuonna -84 niin neuvostoliittolainen tankkerialus Wolgnes 255 joka oli matkalla Kööpenhaminasta silloiseen Leningradiin niin pelasti mut sitten myrskyävältä mereltä ja se oli ikimuistoinen purjehdus. Enhän mä siihen sitä lopettanut. Seuraavana vuonna jatko sitten uudestaan kun oltiin saatu vaan masto pystyyn ja purjevene kuntoon. Tässä kun vilkaisen nyt ympärille niin kaikki seinät täynnä majakankuvia ja hyllyillä on aika monta majakkaa, että nyt yksikään majakka ei mene enää mun elämästäni ohi. Sen verran se on jäänyt mieleen se yksi kadonnut majakka.
Harri Ivonen: Se oli niin sanottua yksinpurjehdusta, eikö niin?
Antti: No joo, se… mä purjehdin yksinään ja sitten hyvin pienellä miehistöllä. Kyllähän siihen sopii kahdeksankin henkeä nukkumaan, että se oli iso vene semmoinen 31 jalkaa, vähän yli 10 m. En mä mitään muuta omistanutkaan siihen aikaan, kun sen purjeveneen ja asuin sitten kesät siinä. Sitä oli ihan kiva liikutella tuolla Itämerellä kuitenkin.
Harri Ivonen: Kun sanoit että opettelit sen niin sanotusti empiirisellä tavalla niin sillonko ei käyty minkäänlaisia kursseja tai jotain muuta?
Antti: Teoriapuolellahan kävin kyllä ne peruskurssit rannikkolaivaurin ja tähtitieteellisen merenkulun eli avomerenkurssin, että se teoriapuoli oli kunnossa, mutta eihän siinä purjehtimisesta puhuttu, vaan tähtien mukaan suunnistamisesta ja sextantin käytöstä ja niin edelleen. Kyllähän se tietysti auttoi tuolla kun oli merellä. Siihen aikaan ne välineet oli vähän toisenlaisia, mutta sitten jos tapasi niinku ruotsalaisen hävittäjälaivan joka ilmestyi takaa kyselemään että mihin sä oot menossa niin mä aina kysyin että missä mä oon niin mä voin kertoa sitten mihin mä menen. Mä tykkäsin siitä, että kun sä nousee veneeseen, niin tuota muutaman päivän vuorokauden päästä nousee seuraavan kerran rantaan ja Gotlannin saari sieltä ja Visby ja onhan sieltä tietysti hurjaa juttua kerrottavissa kun sehän on sumuinen saari myöskin ja no eihän sinne kukaan uskaltanut mennä, mutta mulla oli tarkka kuulo siihen aikaan, niin mä menin niin lähellä rantaan kun mä kuulin aaltojen loiskeen ja siinä kohdassa kun sitten ei aallot enää loiskunu niin mä ajattelin että siinä on satamanreikä ja meni sisään ja kaikki oli aivan hulluna siellä että ei kukaan voi seilata tässä kelissä kun eihän sitä keulaa näkynyt kun sumua oli niin paljon. Äänelläkin voi seilata ettei se aina tarvitse olla näkö mukana, niin tuota. Kaikki kysy että mistä sun miehistö mä ne on tuolla kaupungilla sitten kun ne herää ensin aamulla. Lähdin yöllä pois sitten siitä, ettei lähtenyt rannikkovartiosto perään niin sai olla rauhassa.
Harri Ivonen: Sitten pysytään edelleenkin vedessä ja sä oot myös melonut intiaanikanootti eli inkkarikanootti vai kajakki?
Antti: Siihen aikaan kun mä meloin pitempiä retkiä sanotaan nyt vaikka Savonlinnan Heinolan 350 kilometriä, niin kyllä silloin kajakki oli se. Nää on niinku vanhemman iän juttuja nää inkkaritkanootit ja se on toisaalta helppo, mutta onhan kajakilla päivävauhti semmoinen 50 km ja inkkarilla 35 ja se on hyvin paljon rankempaa se inkkarihomma että kyllä se on kajakki ollut.
Harri Ivonen: Mullakin on siihen kokemusta, että tuolla keskisuomessa oli aina tämmöinen niin sanotusti liiton järjestämä huttulan patikka ja se oli Jyväskylän näkövammaisten lomakoti ja siinä oli tämmöinen saarijärvi. Ei se saarijärvi mistä aina puhutaan, mutta toinen ja siellä oli sitten erilaista kokeilua ja siellä sitten oli myöskin inkkarikanootti ja kajakki ja kyllä mä koin sen inkkarikanootin todella niinku sanoit että aika raskaaks koska se asento ja sitten toiselta puolelta melominen, mutta tietysti voisi miettiä että jos siinä on vaikka 2 siinä inkkarikanootissa niin sitten tavaroiden vientiä ja kaikki muu on sitten vähän niinku sellaista leppoisempaa. Mutta jos miettii vaikka yksikkö tai kaksikko kajakkia, nykyään taitaa niihinkin saada tavaraa ihan tarpeeksi. Kiikkerähan se on kyllä siinäkin on aika monet naurut naurettu kun siinä pienessä saarijärven lätäkössä pyörittiin ja tuntu että miten siellä pääsee suoraan, ei mitenkään.
Antti: Sen verran täytyy sanoa kuitenkin, että siitä kajakkimelonnasta on jäänyt mela eli kajakkimela kun mä inkkarilla kuljen tänä päivänä. Se on niin paljon helpompi ja keholle parempi kuin sen yhden puolen mela.
Harri Ivonen: OK elikkä vetelet molemmin puolin aika hurjia matkoja, kuten huomaatte kuuntelijat niin 350 kilometriä tai jotain muuta. Milloin sä opit uimaan?
Antti: Kyllä mä oon lapsena oppinut uimaan. Joo kyllä mulla on sellainen mielikuva ja vaikka lentokenttien vieressä oltiin eikä vesiä ollut ihan hirveästi, mutta kyllä se on sieltä lapsuudesta tullut.
Harri Ivonen: Se nyt varmaan on yksi edellytys hurjan luonteen kautta, niin myöskin se uimataito, että jos jotain tapahtuu niin… ja nyt sä voisitkin kertoa. Sinulle on kanootin kanssakin vai oliko se soutuveneen kanssa… Kerrotko vähän siitä tapauksesta?
Antti: No joo. Siinä oli todellakin inkkarikanootti kyseessä että olin mökillä siinä ja ja tuota havaitsin semmoisen sanotaan nyt vaikka sementtipaakku joka oli kovettunut. Mä oon että kaivonko maahan vai menisikö järveen? Mä ajattelin että meneehän tuo järveen. Oli pikkuisen jäitä vielä järvessä ja lähdin melomaan sitten ja riittävän kauaksi kunnes totesin otettuani sementtipaakun käteen että paakkua ei enää ole mutta ei ole kyllä kanoottikaan oikein päin eli kanootti oli väärinpäin. Ja minä siellä kanootin alla ja tämä hetki kun mä tuli sieltä kanootin alta ja näin sen kotirannan niin se hetki. Se täytyy olla kirkas näissä tilanteissa ja silloin mä itse itseäni käskyttäen totesin vain, että ui lähimpään saareen. Muut hommat on peruutettu. Siinä ei saa ajatella yhtään sitä, että en mä pääse, en mä jaksa tai en mä voi. Puolessa välissä mä pidin pikkuisen taukoa siinä ja vedin vettä keuhkoon ja ilmoitin että tauot on peruutettu nyt uit rantaan asti ja kun pääsi rantaan niin käännyin ja totesin että kanootti on keskellä järveä että meinaatko jättää sinne, mutta kyllä mä sen sieltä hain. Mutta tän tarinan opetus on se ensimmäinen ajatus, ensimmäinen hetki siinä onnettomuudesta tommoisessa, jossa tarvitaan sitten voimia jatkaa, niin sen verran olin merikirjallisuuttakin nuorempana lukenut, että ihmiset jotka joutuu merihätään niin he ikään kuin tappaa itsensä sillä ajatuksella eli toivottomuudella ja siihen ei ole varaa tommoisessa tilanteessa.
Harri Ivonen: Mitä sä arvioit? Minkä verran jouduit uimaan?
Antti: Matkaa en pysty sanomaan. Se on muutama sata metriä. Joskus sitä on sanonut että seuraavat 10 m lisää siihen kokemukseen niin mua ei enää olisi, koska siinä rupeaa värivalot ja kirkkaat valot näkymään silmissä eli hypotermia ja siihen liitetyt kaikki muut tilanteet, koska siellä oli jäitä kuitenkin siellä ja siitä tulee sokki kuitenkin kun sä löydät itses sieltä kanootin alta.
Harri Ivonen: Onko sulla sitten ollut muita onnettomuuksia soutuveneen kanssa?
Antti: Se ei nyt ehkä ollu onnettomuus. Se oli souturetki, jonka mä tein tuossa muutama vuosi sitten. Lähdin Heinolasta soutelemaan semmoiselle uudelle paikalle kuin Kimolan kanava. Siinä oli kaksikymmentäviisi kilometriä. Kävi siellä sitten ja soutelin vähän takaisinpäin kun oli luvattu vastatuulta seuraavaksi päiväksi ja olin saaressa yötä ja sitten soutelin Heinolaan. Kun pääsin sitten Heinolan torille, niin siinä oli semmoinen vanhempi rouva meidän taloyhtiöstä joka, mainittuani Kimolan kanavan, niin hän totesi että hänen poikansa oli eilen tavannut siellä semmoisen vanhemman sokeutuvan uppoavalla soutuveneellä olevan kaverin soutamaan siellä, niin mä vaan totesin sille että kuule mä tiedän sen. Se on ihan hullu se kaveri. Ja ideahan oli siihen, että tarina oli jo Heinolassa ja ennenku mä olin edes rannassa. Mutta nyt vene on paikattu ja nyt se ei enää vuoda niin paljon että voi soutaa enemmän kuin äyskäröidä.
Harri Ivonen: Itse kun en ole tuollaisia ultramatkoja harrastanut, mutta tosiaan sitä maalipalloa sen verran ja mä tässä sitten itsekseni mietin. Mä ensiksi muistin, että eihän mulle oikeastaan käynyt siinä kolmenkymmenen vuoden aikana mitään. Ja no sitten mä kirjasin kuitenkin muutamia asioita ja ne on oikeastaan aika pieniä. Niistä on selvitty, mutta harjoituksissa olen törmännyt kaveriin kun oon torjunu niin etusormi meni pois paikoiltaan ja se piti käydä sitten tuolla terveyskeskuksessa Tampereella vetämässä ja on jäänyt mieleen. Sitten se oli virolainen lääkäri ja puhui hauskasti sitä suomen kieltä ja sanoi että ai on pois paikaltaan. Mä sanoin joo niin sitten se komensi sinne lääkintävahtimestarin ja mä ajattelin että no mitä se nyt täällä sitten tekee, niin se sanoi tälle lääkintävahtimestarille että pidä kiinni siitä. Sitten se lääkintävahtimestari otti mun kädestä kiinni ja sitten tää lääkäri ja sitten se veti sen sormen ja se meni niin nätisti paikalleen. Niin se lääkäri sanoi että menipä helposti ihan niinku se olisi toivonut, että ei olisi mennyt niin kauhean helposti se sormi, mutta tuota se on se yksi. Sitten mä oon amerikassa ollut kerran vammaisten olympialaisissa niin kolautin kyynerpääni niin pelasin sitten neljä, viis ottelua kyynärpää puudutettuna. Yhdessä pelissä hauislihasksesta repesi pitkäjänteen yks osa ja toisessa turnauksessa 2000 luvun 10 meni sitten lopullisesti se. Sitten on yhden kerran Päijät-Hämeen lepolassa. Siellä pelattiin alkuun noita maalipalloturnauksia. Siinä oli toimitsijapöytä aika lähellä sitä reunaa ja mä sitten hyppäsin ja suoraan siihen pöytään kurkku edellä ja no sitten tais mennä vähäksi aikaa tajua sitten käytiin liimailemassa huulta ja kaulaa tuolla Päijät-Hämeen sairaalassa. Että kuitenkin loppujen lopuksi aika vähäisillä asioilla on päässyt kun ajatellen, että sitä yli 30 vuotta harrastanut. Niitä ei lasketa niitä harjoitusmatkoja kun on kuljettu jonossa ja vauhdilla on junaan menty ja yritetty ehtiä, niin on ollut viimeisenä siellä ja etumaiset ei osannut oikein ottaa sitä kaarretta kunnolla niin mä oon pudonnut sinne raiteelle, mutta tota sieltä on tultu aika nopeasti ylös.
Antti: Tota tuli vaan sun vahtimestarista mieleen. Nyt tuohon maalipalloon eli jääkiekkoon. Mä olin maalivahti. Sitten oli yhdet harjoitukset jossa kuinka ollakkaan sitten liukastuin siinä niin, että vasen käsi retkahti tuonne taakse eli luut meni poikki tuosta kyynärvarresta. Otin käden mukaan ja vein kotiin ja sanoin äidille, että meni käsi sijoiltaan ja äiti totesi. Antti joltain voi mennä käsi sijoiltaan, mutta sulta se menee aina poikki että ei siinä ole niinku vaihtoehtoa. Seuraavan kerran kun sitä muutama kuukauden päästä sitten ruvettiin laittamaan kuntoon, koska se oli kipsissä liikkunut niin silloin ei riittänyt yksi vahtimestari vaan 2 vahtimestaria ja 2 sairaanhoitajaa ja lääkäri napsautti sormiaan ja ne katkaisi sen käden uudelleen. Mä muistan aina sen vahtimestarin katseen kun se katsoi siinä kohdassa kun se sai sitten luvan katkaista sen. Se tuli sitten sanomaan mikset sä huutanut, mikset sä itkeny, mikset sä tehnyt mitään? Mä sano että tää nyt oli tämmöisen verran pienempi juttu tapaturma. Niin se ei tahtonut uskoa niin mä sanoin että mun vedät toi oikea hiha ylös. Mä oon palannut koko yläkehon nuorempaa niin että jänteet oikas. Kaveri katsoo mua että oho, asia on selvä. Ei tässä sitten enempää.
Harri Ivonen: Mutta sinulla on tuo pyöräily ja erilaista pyöräilyä. Kerropa ensin matkoista missä sä oot pyöräily ja sitten vähän niitä sinun äksidenttejä. Ole hyvä Antti.
Antti: Pyöräily on ollut mulle otetaan näkövammaisen olemisen parasta antia. Vaimo on pitäny mut tiellä aika usein ja sillon kun vaimo ei ollut paikalla niin sitten en ole aina pysynyt tiellä eli 14 vuotta olleena näkövammaisenan ni olen 10 kertaa kaatunut, joista 4 kertaa olen vetänyt sarvien yli ja osa näistä kaatumisista on tuolla Thaimaassa ja ehkä hurjin tarina tai tapahtuma oli siellä kun yhdellä tauolla sitten kaulassa roikkuvan pullon laitoin pyörän sarviin ja lähdettiin ajamaan ja muutaman kilometrin päästä se heilahti sitten etupintojen väliin. Siitä 360 astetta ja selälleen ojaan. No eihän siinä mitään noustaan ylös ja jatketaan matkaa. Kaverit keräsi tavaroita sieltä ojan pohjalta ja sano että Ana tuu kattomaan. Siellä oli ainoastaan ja vain mun selän mentävä aukko niitten risujen, oksien, karsittujen puiden seassa eli mikrosekunti myöhemmin tai aikaisemmin niin tätä tarinaa juttua ei täältä tulisi. Jostain syystä. Oliko sitten tämä Buddha vai muut taivaan henget niin tuota pelastivat mut tälle puolelle. Ja viimeisin näitä yli sarvien, noista muista kaatumisista niistähän ei nyt kannata edes puhua kun se on normaalia elämää, mutta sillon ku mennään sarvien yli siitä muutaman viikko kun mä lähdin. Mulla on semmoinen lenkki, että ekaksi kierrän 30 sitten 50 sitten 80 sitten 100 ja sitten 200 km, niin tää oli täällä kahdeksankympin lenkillä niin löysin sitten itseni ojan pohjalta ja kävin kehoa läpi ja kävin raajoja läpi ja joka raajan kohdan alla hihkaisin koska joka paikka on sattui niin paljon, mutta luita ei ollut murtunut ollenkaan sillä retkellä jotenkaan se oli onnen hetki. Nauratti vaan jälkikäteen, että jos joku olisi siinä tullut jollain välineellä ja todennut että siellä joku hihkuu kuralätäkössä syvässä ojassa ja on onnellinen niin tuntuu vähän oudolta, mutta näiden kaikkien kautta olen eilen hankkinut tandempyörän että. Tiesin, että sen jossain vaiheessa hankin ja ja nyt sen hetki tuli ja se on tuossa talon seinustalla. Lähdemme varmaan tänään kokeilemaan sitä sitten tarkemmin.
Harri Ivonen: Itsellänikin on tandem tuommoinen vanha cresent, mutta tota siinä mittasuhteet on sellaiset että kun toi mun pilottini on vähän päälle puolentoista metrin ja nimenomaan satulan ja tangon väli on se ongelmallinen paikka, että minkä tuumainen se sinun tandempyöräsi on?
Antti: Kaksikymmentäkuusi tuumainen. Ekaksi se tuntui pieneltä, mutta pienen koematkan jälkeen niin sehän ei ole kovin helppoa ajella tuolla tandem pyörällä ennen kuin se rytmi löytyy ja vaimo oli hyvillään kun hän sai todeta, että hän on muuten sitten pomo tässä kuormassa kun hän on edessä. Ennenku tandemiin hypättiin eli se oli niinku eilen, niin mehän ollaan kuitenkin jo 9 vuotta liikuttu. Hän on hyvin liikunnallinen myöskin ja Thaimaassa pyöräilty paljon sillä lailla on tehty useiden satojen kilometrien matkoja ympäri Thaimaata ja suomalaistenkin kanssa kuljettu sitten. Ja miten se on mahdollista, että mä nyt ajelen siellä Thaimaassa niin meillä on semmoinen koodijärjestelmä, joka se lähtee siitä, että vaimolla on aina keltainen tai oranssinen paita joka on niinku helppo seurata ja sen jälkeen se viestintä on seuraavanlaista: Vaara oikealla, ei kuitenkaan hyvin vaarallinen, käsi nousee lähes yhdeksäänkymmeneen asteeseen. Vaara oikealla vähän lähempänä kuin äskeinen neljäkymmentäviisi astetta. Ei liiku vielä. Ja kun lähellä oleva vaara niin käsi liikkuu vartalon myötäisesti, jolloinka näkee, että nyt on vaarallinen ja lähellä. Ja toiselta puolelta toimii tietysti samalla lailla. Ja näillä on menty ja vielä onnistunut yhteiset retket. Ryhmänkin kanssa suunniteltiin niitä merkkejä ja heillä oli sitten sormea pystyssä ja niin edelleen ja mä sitten ilmotin että jos jätettäisiin ne sormet että pienin yksikkö, mitä minä näen on käsi. Sit saatiin yhteistä koodia koko pyöräryhmälle silloin kun me ollaan pyöräryhmän kanssa. Muistan elävästi yhden retken. Oikeastaan olimme vasta vaimon kanssa tutustumassa toisiimme ja hiukan buddhalaisuutta heitän vielä sekaan. Aamulla herätessämme sitten lähdimme pyöräilemään auringon noustessa ja tuota hyvin nopeasti, ehkä siinä seitsemän, kahdeksan aikaan vaimo ilmoitti, että nälkä nälkä. Ensimmäisiä sanoja mitä hän oppi suomen kielestä. Ja minä totesin, että kyllähän meillä eväät löytyy tuolta ja muutaman tunnin päästä sitten löysimme semmoisen katoksen, jossa ajattelimme eväät nauttia. Kävin kuitenkin ennen katokseen menemistä, niin metsällä omilla asioillani ja tulin ja totesin, että siellä oli kerjäläinen kärryjen kanssa ja hänellä oli samat eväät. Ja kun kysyin sitten vaimolta, että missä meidän eväät niin vaimo vaan totesi minulle, että hänellä oli nälkä eli kerjäläinen söi meidän eväät ja se oli niitä hetkiä, jolloin minä ajattelin, että tämä on minun vaimoni kyllä tulevaisuudessa jos vaan mukaan lähtee. Hän laittoi tosiasiat niinku järjestyksen. Me saatiin muutaman tunnin päästä ruokaa, mutta kerjäläinen ehkä viimeisen ateriansa.
Harri Ivonen: Kiitoksia Antti. Tää oli erinomainen tuokio keskustella liikkumisesta ja liikunnasta ja tässä hieman molemmat kerroimme niistä mahdollisista onnettomuuksista ja turvallisuusasioista. Mutta eikös me kuitenkin olla sitä mieltä Antti että vaikka kaikenlaista tapahtuu ja on tapahtumassa, niin sitä liikkumista ei pidä jättää pois?
Antti: Siinä olet täysin oikeassa. Mä huomaan sen, että liikkuessa ja vielä jos siihen lisää tuon painonhallinnan, niin on elämä ihan toisenlaista kun ilman niitä kahta elementtiä.
Harri Ivonen: Tässä oli tämänkertainen Vesisoikio sarjan podcast. Kuunnelkaa näitä. Ne ovat ”Minun näköinen elämä” -tuottamia ja ”Minun näköinen elämä” toimintoihin kuuluvia podcasteja. Kiitoksia teille.
Loppuspiikki: Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut 5 kertaa olemaan mukana keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoa ringin jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan. Lisätietoa saat soittamalla numeroon 0504059057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan.
Loppumusiikki: Tämä on. Tämä on. Minun näköinen elämä. Näkövammaisten liitto.