Behind the voices: Satu
Kuuntele
Kuuntele Behind the Voices: Satu -tallenne Soundcloudissa.- Ulkoinen linkki
Lue
[Alkutunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Pieniä tekoja, suuria tunteita. Ne kanssasi
jaan ja niin paljon saan, kun uskallan sanoa sen, minkä tunnen. Keräilen rohkeutta. Voin
vihdoinkin sanoa pystypäin, tämä on, tämä on - Minun näköinen elämä.” Naisääni sanoo:
"Näkövammaisten liitto."]
Päivi: Tervetuloa mukaan Minun näköinen elämä -podiin. Tänään meillä on Behind the voices -sarjan vuorossa Satu. Moikka Satu!
Satu: Moikka!
Päivi: Olen tässä haastattelemassa sua, että kuka oikein olet. Ihan ensimmäisenä kysyisinkin sulta, että minkälaiseen perheeseen ja milloin olet Satu syntynyt?
Satu: Olen Hyvinkäällä syntynyt vuonna 1974. Äiti oli muuttanut Mäntsälästä sinne aiemmin ja isä Imatralta. Pari vuotta myöhemmin syntyi sisko. Ja sitten, kun olin kymmenenvuotias, syntyi toinen sisko. Äiti oli lasten kanssa kotona ja isä kävi töissä kaupan alalla. Semmoista ihan perus 70–80-luvun perhe-elämää vietettiin.
Päivi: Olet sen ajan lapsia, kun sai vielä rauhassa juoksennella ulkona. Ei ollut kännyköitä taskussa. Mikä on sun paras sen lapsuusajan muisto?
Satu: Näin jälkeenpäin ajatellen, niin se oli ihan hyvää elämää, huoletonta. Kavereita oli pihapiirissä omasta takaa. Ensin kerholaisen ja sitten koululaisen elämää. Harrasteltiin. Kävin kuvataidekoulua. Ensin se oli kerho ja sitten muuttui jossain kohdin kouluksi, ja siitä tykkäsin. Kädentaidot on aina ollut mua lähellä. Piirtäminen oli kivaa, maalaaminen ja muu sellainen. Ja sitten kävin kansantanssissa. Kesälomat käytiin mummolassa siellä Imatralla ja Mäntsälässä. Käytiin mummolassa vähän useamminkin, kun oli lähempänä, mutta Imatran kesälomareissut oli semmoisia, aina kesäisin nähtiin sen puolen sukua ja isovanhempia.
Päivi: Kerroit tuossa, että kouluaikana tykkäsit kuvaamataidosta ja olit myöskin kuvataidekerhossa. Oliko kuvaamataide tai käsityöt sun lempiaine koulussa?
Satu: Joo, käsityöt.
Päivi: Oliko sulla inhokkiainetta koulussa? Kun yleensä joku tykkää jostain ja sitten joku toinen taas ei ollenkaan ole omaan mieleen, niin mikä sinulle oli se sellainen, mistä et tykännyt?
Satu: En tiedä, onko semmoista. Ehkä olen aina ollut ehkä vähän huono liikkuja, niin ne liikkatunnit ei ollut lemppareitani. Mutta en nyt niitäkään voi sanoa, että inhosin. Mutta jos joku pitää sanoa, niin ehkä liikunta voisi olla se.
Päivi: Mites sitten, olet alakoulun ja yläkoulun käynyt missä päin Suomea?
Satu: Hyvinkäällä olen ala-asteen ja yläasteen käynyt.
Päivi: Mitä olet sen jälkeen tehnyt?
Satu: Sen jälkeen menin ammattikouluun ja valmistuin 1993 mallipukineiden valmistajaksi, ja tämä onkin katoava luonnonvara. Enää ei taida sillä nimikkeellä valmistua. Varmaan tämän päivän koulutuksista pukuompelija on lähinnä. Eli olisin tehtaassa tehnyt mallikappaleen, kun on suunniteltu vaate, niin olisin sitä kaavoittanut ja ommellut mallikappaleen siitä suunnittelijan työstä. Semmoisen koulutuksen sain. Mutta päivääkään en sitä työtä ole tehnyt. Pahimpaan lama-aikaan kun valmistui, niin työt oli aika lailla tältä alalta lähtenyt jo muille maille. Ja niitä töitä sai aika lailla etsiä ja pitkiä työttömyysjaksoja osuikin kyllä. Mutta olin pienissä ompelimoissa, ja kaupan alalla myyjän töitä olen tehnyt paljonkin eri paikoissa.
Päivi: Onko sulla jotakin muuta koulutusta myöhemmin, oletko hankkinut?
Satu: Ei ole muuta. Tämä on se mun virallinen tutkintoni. Olen käynyt joitakin jatkokoulutuksia asiakaspalvelusta ja muista tällaisista. Olen tehnyt paljon vapaaehtoisjuttuja ja niissä on myös erilaisia täydentäviä juttuja ollut.
Päivi: No miten Satu, tässä Minun näköinen elämä -toiminnassa puhutaan kuitenkin näkövammaisuudesta, niin missä kohtaa elämässä näkövammaisuus on tullut mukaan?
Satu: Olen ollut noin parikymppinen, kun sain diagnoosin, perinnöllinen verkkokalvorappeuma mulla on. Silloin lääkäri totesi, että näkö voi pysyä hyvänäkin, tai sitten voi olla myös vaihtoehtona sokeus. Olen ollut yli nelikymppinen, kun näkö lähti heikkenemään. Siihen asti sai elää normaalia elämää. Ei se näyttäytynyt arjessa eikä muutenkaan elämässä. Ehkä se jollain lailla oli taustalla, että esimerkiksi kun taloa rakenneltiin, niin kyllä me sitä huomioitiin jo ennakkoon tietyissä kohdin. Mulla oli siinä isoja asioita elämässä. Mies kuoli ja se laittoi aika lailla koko elämän uusiksi. Niitä palasia kun siinä keräili, olen kahden tytön äiti, ja arki siinä kohdin vei mennessään, eikä ollut sen isommin oikeastaan aikaa pysähtyä omaan kohtaan, että oli vaan tavallaan selvittävä siitä arjesta. Kaksi ja puoli ja kahdeksan vuotta oli tytöt, kun isänsä kuoli. Ei sille mun näkyvämmälle oikeastaan ollut siinä kovin kauheasti tilaa. Ja sitten vaan selviytyi siitä arjesta. Kunnes menin sitten ammatilliseen kuntoutusselvitykseen. Ja oikeastaan siellä sitten oli se aika ja tila ja paikka pysähtyä siihen, että onpa näkö oikeasti todella huono. Se oikeastaan todensi, kun näkökenttätutkimuksesta tuli semmoiset rinkulat, mitkä olisi pitänyt olla näkevällä kirkkaankeltaiset ja mulla oli toisessa silmässä kaksi pientä pistettä sitä keltaista jäljellä. Jotenkin konkretisoi se kuva ekaa kertaa mulle, että mikäs se mun näkötilanne olikaan. Eli oli aika heikoksi päässyt, mutta se arki oli laittanut selviytymään, kun ei ollut muita vaihtoehtoja.
Päivi: Olet yksin huolehtinut lapsista sun miehen kuoleman jälkeen, ja sitten tosiaan näkö alkoi heiketä. Vaikka näkö ehkä onkin heikentynyt siinä hiljalleen, niin et ole ehkä ehtinyt siihen tosiaan pysähtyä. Tarjottiinko sulle apua, minkälaista? Ja oliko susta helppoa ottaa sitä apua vastaan?
Satu: Hurjan vähän apua tarjotaan. Yleensä se on semmoista, että sitä joutuu ensin etsimään, mitä voi saada, mistä voi saada. Kyllä varmaan avun ottaminen olisi helpompaa, mutta tosiaan, kun se vaatii työtä, että sitä voi saada tänä päivänä. Tuo on tosi kurjaa jotenkin, että jos ei itse osaa pyytää, niin vähemmän sitä saa. Ja on joutunut taistelemaan monta kertaa ihan lakisääteisistä perusasioista ennen kuin ne saa. Mutta apua todellakin on tarvittu. Suomalainen sisu ehkä näyttäytyy myös, että yrittää aika pitkälle pärjätä itse. Ja sitten kun on muutaman kerran pyytänyt eikä ole saanut, niin sitten ehkä vähän sisuuntuu ja selviytyykin aika uskomattomistakin tilanteista, kun taaksepäin ajattelee.
Päivi: Näinhän se on, että moni näkövammaisista joutuu tosiaan etsimään tietoa ja mistä saada tukea ja apua. Olet kuitenkin päätynyt myös tähän Minun näköinen elämä -toimintaan koollekutsujaksi puhelinrinkeihin. Kerrotko vähän, että mikä on sun taival, miten olet päätynyt puhelinrinkien koollekutsujaksi?
Satu: En ehkä edes muista, että mitä kautta, mutta luultavasti se on ehkä mennyt niin, että olisinko ollut Reginassa mukana, tämmöisessä vanhempien ryhmässä, kun vertaistukea hain. Ja olisiko se tullut sitä kautta, että on myös tämmöinen projekti. Ensin olin puhelinringissä mukana ja se oli ihan huikea ryhmä, jota sitten sain itsekin jossain kohdin vetää. Se oli mun ensimmäinen rinkini, ja kokoonnutaan edelleenkin. Siitä se lähti, että ensin olin ringissä ja sen jälkeen koollekutsuja. Vertaistuesta saanut oikeastaan vanhemmiltani mallin, kuinka he 80-luvun lopussa hakeutuivat vertaistukeen, kun mun siskoni kuoli silloin. Olin 12, ja kauheasti ei mitään kriisiapua tunnettu. Perheenä selviydyttiin, mutta he jotenkin ajautuivat silloisen vertaistuen pariin siskoni kohtalosta. Silloin jo sen jälkeen oikeastaan tuli semmoinen, että mä haluaisin jotain hyvää tehdä. Se oli kytenyt ne kaikki vuodet. Miehen kuoleman jälkeen menin Nuorten leskien kautta vertaistukityöhön mukaan. Vertaistukityö ja ylipäänsä jotenkin, että siitä ei-niin-hyvästä, negatiivisesta kumpuaa jotain positiivista, ja mikä voimavara se vertaistuki onkaan, niin halusin ehdottomasti lähteä myös tälläkin puolella näkövammaisissa siihen mukaan.
Päivi: Vertaistuki on sulle monessa elämänvaiheessa tuttu asia. Mitä vertaistuki mielestäsi parhaimmillaan antaa?
Satu: Se antaa paljon, siinä saa paljon. Se on tosi merkityksellistä. Se on jotain, mikä oikeasti kantaa ihan mielettömästi. Ja se, että on muitakin samassa tilanteessa, ei tarvitsekaan olla yksin. Saa ymmärrystä, mitä ei muut voi antaa, ketkä ei ole kokenut sitä samaa. Se yhdistää. Se on niin iso yhdistävä voima hankalissa tilanteissa. Suosittelen lämpimästi!
Päivi: Tässä on hyvä mainoksen paikka. Kuka tahansa näkövammainen voi hakeutua meidän puhelinrinkeihin. Minun näköinen elämä -toiminnan puhelinringit kokoontuu vapaaehtoisten koollekutsujien ohjaamina. Kokoontumiset on viidestä kymmeneen kertaan. Kuten Satu kerroit, niin sunkin yksi rinkisi kokoontuu edelleen, vaikka kertoja on takuulla enemmän kuin kymmenen. Eli sieltä voi löytää itselleen myös ystäviä ja ihmisiä, jotka kulkee rinnallasi ja on jakamassa arkea ja näkövammaisuuteen liittyviä haasteita.
Satu: Täytyy sanoa, että tämä meidän rinki on Oulusta Helsinkiin, ja me ollaan jopa kerran tavattu. Tämä on oikeasti ihan huikea ryhmä ollut. Tosiaan parhaimmillaan ystäviä voi saada ja löytää tästä. Tämä on ollut helppo tapa mulle, kun kotoa on ollut vaikea lähteä. Asun Kanta-Hämeen puolella, niin täällä ei ole niin toimintaa kuin isommilla paikkakunnilla. Ja sitten se, että kun on arjessa yksinään yhtenä vanhempana, niin sitä ei niin vaan pääse arjesta irrottautumaan. Tämä on ollut helppo, kun voi tosiaan ottaa sen tunnin omaa aikaa ja hypätä puhelimeen ja päästä vaikka mihin asti Suomea linjoja pitkin, ja sitten taas jatkaa sitä arkea.
Päivi: Se on juuri näin! Soittamalla puhelinrinkinumeroon 050 405 9057 voit itsekin ilmoittautua mukaan puhelinrinki-toimintaan. Sulle tehdään alkuhaastattelu, jonka kautta pääset mukaan tähän toimintaan.
Satu: Minun näköinen elämä on antanut mulle ihan hurjan paljon. Olen saanut uusia ystäviä. On tosi merkityksellistä saada kuulua johonkin porukkaan. Tämä porukka on mielestäni tosi huikea. Jokaisella on ihan uskomattomia tarinoita taustalla. Niin jotenkin se, että on hienoa saada kuulua tähän porukkaan. Se antaa kyllä valtavasti, että on joku, mihin saa kuulua haastavien elämäntilanteiden keskellä.
Päivi: Satu, mitä sinä haluaisit sanoa meidän kuuntelijoille tähän loppuun?
Satu: Älkää jääkö yksin. Elämässä voi tapahtua mitä vaan. Vaikka ne olisi minkälaisia asioita, niin toivon kovasti, että olisi voimavaroja lähteä etsimään vaikkapa niitä vertaisia tai hakea apua tai mitä tahansa sellaista, että löytäisi jotain positiivista. Toivoisin, että kukaan ei jäisi yksin, vaan että jotain kautta, mikä se kenelle onkaan se oikea kanava löytää vertaisia tai jotain positiivista arjen keskelle. Kun näöstä joutuu luopumaan, niin siinä menee monta asiaa uusiksi ja joutuu sopeutumaan. Etsii uusia työkaluja moneenkin asiaan ja miettimään monen asian uusiksi. Niin jotenkin se, että niihinkin saa apua. Joskus sitä joutuu etsimään tosi kauan, mutta sitä kuitenkin on saatavilla.
Päivi: Tämä on tosi tärkeä kiteytys. Ei tarvitse itse yrittää keksiä pyörää, kun voi vertaisilta kysellä vinkkiä ja neuvoa siihen, miten pärjätä arjessa uuden tilanteen kanssa. Kiitos Satu sulle tästä mukavasta juttutuokiosta! Toivotan sulle ja kaikille meidän kuulijoille oikein hyvää jatkoa!
Satu: Kiitos, ja hyvää jatkoa kaikille!
[Naisääni kertoo: "Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana
keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja
soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan
jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan!
Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan
puhelinrinkitoimintaan!"]
[Lopputunnus: Pianomusiikkia ja naisääni laulaa: ”Tämä on, tämä on - Minun näköinen
elämä.” Naisääni sanoo: "Näkövammaisten liitto."]