Antin ja Tuuren haastattelu
Kuuntele
Kuuntele Anti ja Tuuren henkilökuva Soundclooudissa- Ulkoinen linkki
Lue
[Alkutunnus alkaa, porinaa]
[Mies laulaen:] Dum-dum...
[Naiset laulaen:] Aa-aa… mielen pata porisee…
[Nainen puhuen:] Minun näköinen mieli.
[Naiset laulaen:] Mitä se tarjoilee-ee-ee...?
[Nainen puhuen:] Näkövammaisten liitto.
[Alkutunnus päättyy.]
Harri eli HI: Tervetuloa kuuntelemaan tätä ensimmäinen päivä kolmatta 2024 podcastia. Tämä on aika historiallinen päivä, että Suomenmaa sai uuden presidentin. Sauli Niinistö jätti 12. vuoden työnsä ja Alexander Stubb tuli valtaan tällä päivällä. Tämä on myöskin historiallinen päivä, sillä tavalla, että minulla on ilo ja onni haastatella minun näköinen mieli hankkeen pioneereja alkuhenkilöitä. Olkoot vaikka partiolaisia, jotka ovat olleet alusta asti mukana. He ovat Antti Penttilä ja Tuure Wallin tässä olen saanut luvan sinutella heitä ja puhumme Antista ja Tuuresta. Tämä podcastihan on Minun näköinen mieli hankkeen aloittamaa ja Näkövammaisten liiton nykyisin tuottamaa Minun näköinen elämä toimintaa. Antti on tällä hetkellä tuolla Thaimaassa ja jos mä oikein kurkkasin niin siellä näyttäis olevan yli 30 astetta lämmintä ja Tuure on tuolla Helsingissä ja siellä on plus yks. Mutta näillä aseilla me lähdetään liikkeelle ja tänään keskustellaan teistä Antti ja Tuure. Ensimmäisenä kysymyksenä on. Kerrotko Antti lapsuudestasi ja perheestäsi?
Antti eli AP: Kiitos Harri otan heti kiinni tuosta lämmöstä niin mulla oli aika lämmin toi aloituslapsuus. Yhdeksän kuukauden ikäisenä kaadoin kiehuvan vesiämpärin päälle ja mun ei niin kun pitäisi olla täällä nyt enää äänessä. Se piti katketa jo siis lähes 70 vuotta sitten tää tarina. Mut oli vahva sydän ja yläkehosta lähti kaikki nahat, kun mummo otti trikoot pois päältä ja niiden kanssa tässä on nyt kuljettu sitten tämä matka. Perheeseen kuuluu pari veljeä sisko. Äitini on pois mennyt ja isäni myöskin. Isäni oli lentäjä ja niin me lensimme paikkakunnalta toiselle. Voisin luetella kaikki Eteläsuomen lentokentät ja jokaisella niistä ollaan pätkä asuttu. Äitini oli myöskin ilmailun kanssa tekemisissä. Hän oli ilma-akrobaatti roikkui lentokoneen alla nuoratikkaista jaloistaan ja itse asiassa niitä on ollu kyllä kakskin henkilöä, koska olin äidin kyydissä, kun hän viimeisen kerran roikkui Kaivohuoneen päällä vuonna 54. Minä synnyin syyskuun alussa. Hän roikkui vielä heinäkuun lopussa nuoratikkaista lentokonees. Eli tässä nää lähdöt mun elämääni.
HI: Missä päin olet syntynyt, vaikka lentänyt olet, vaikka missä?
AP: Tampereen poikiahan mä olin. Sielläkin oli kato yks lentokenttä ja siit lähettiin Pori, Kauhava, Kuopio, Utti eli siinä ne lentokentät sitten on.
HI: Kiitoksia Tuure elikkä lapsuus ja perhe ole hyvä?
Tuure eli TW: Mä oon vanhalla Kätilöopistolla syntyny ja mul oli melko tavallinen lapsuus. Mä olin aika paljon isoäitini äidinäidin hoidossa ihan pienestä lähtien. Äiti kävi töissä ja isä kävi töissä ja mummu asu siinä lähellä ja siin mummolan pihassa oli paljon lapsia, kun se oli iso talo. Niin siinä pelmusin sitten ne ensimmäiset vuodet. Se oli semmoista kovaa tutkimista ja asioiden selville ottoa ja mä pidin sitä oikein hyvänä lapsuutena. Mul oli velikin, joka oli mua neljä vuotta nuorempi, joka sitten poistu tässä jo tästä hiippakunnasta kaheksan vuotta sitten ja isä kuoli 70-luvulla ja äiti kuoli 80-luvulla ja. Faija oli hyvin vaativa, sillä tavalla, et kaikki piti olla ojennuksessa ja jotta sen kans pysyi välilöissä kannatti tehdä niin kun se tahtoi. ja musta tuli hyvin kuuliainen ihan penskana ja koulussa niin käytiin joka päivä. Aina mä kannoin kaikki kirjat mukana, ettei mitään kirjaan jääny kotiin. Joten sitten koskaan mä en jääny kiinni siitä, et mulla oli kirja kotona. Ja sitä kautta mä opin semmoista ylivelvollisuuden tuntua ja semmoista yli skarppia. Se oli oikeastaan stressi mulle se koulunkäynti, koska piti niinku pärjää. Ja en mä ollu mikään järkevä koululainen, että mä olin hyvin silloin huonosti keskittyvä. Kaikki asiat piti moneen kertaan oppia. Mä sain ehtoja siellä ruotsinkielestä ja se oli raskasta mulle. Mä lopetin keskikoulun, kun ei musta ollu lukumieheks. Ole hyvä.
HI: Kiitoksia missäs sä Antti kävit sitten sitä koulua, kun sä lentelit joka paikassa. Missä ne sun kansakoulut ja muut oli?
AP: Se oli Kauhavalla eli siellä ilmasotakoulun tienoilla meitä oli kuus lentäjän poikaa ja meidät siirrettiin heti ensimmäisenä päivänä kolmannelle luokalle ja siitä se mun koulualamäki alko. Eikä se koskaan oikein noussutkaan. Siinä nyt kolmannella luokalla rupee, kun osasivat jo, lukee ja minä tuskin noita kirjaimia vielä tunsin.
HI: oliko sulla sisaruksia?
AP: Mä oon esikoinen ja mulla on nuorempi veli. Hän on tehny elämänsä työnsä poliisina ja ollu eläkkeellä nyt muutaman vuoden ja sitten on meiän Rippe vielä kuopus pojista ja Rippe nyt on tehny työnsä politiikassa. Sitten on sisaruksena vielä 66 syntyny sisko.
HI: Mites kun sä olit esikoinen niin oliks nää muut muksut myöskin mukana aina näissä lentokenttäkeikoilla?
AP: Joo kyllä muutettiin aina paikkakuntaa muutaman vuoden välein ja sen takia täs on vähän semmoinen huutolaispojan olo muodostunu. Mutta on tullu myöskin keino sitten ystävystyä ihmisten kanssa useasti, kun on ollu pakko aloittaa taas alusta ja kun heitit ton partio sanan tonne niin pakko on sanoa, että olin kyllä partiotoiminnassa mukana pikkuveijarina ja sitten olin vielä vapaaehtoisessa pelastuspalvelussa ja ensiapuryhmissä ja. Kaikki, jotka on semmoista niin kun sanotaanko hyvää, että mä olin hyvän puolella. Mä aikoinaan semmoisen ajatuksen löysin ihan juniorina, että muut teki pahaa niin mä yritin tehä hyvää ja se oli mun tavaramerkki se hyvän tekeminen. En mä tiedä oonks mä onnistunu siinä. Mut mä oon aina yrittäny eli siitä nää partiopojat ensiavut ja vapaaehtoiset pelastuspalvelut on esimerkkejä. Mä löysin kuitenkin semmoisen ajatuksen, että nuorena haluttiin olla jollain tavalla esillä niin mulla oli se niin kun se hyvä puoli. En oo pahaa koskaan tehny siis sillai ainakaan tietoisesti.
HI: Luulet sä, että joku ohjas sut tähän hyvään vai tulik se sulta?
AP: Mä sanon ihan suoraan, et se oli tietty hyväksynnän hakeminen. Isäni oli hyvin voimakas auktoriteetti, jota vastaan oli hyviin vaikea kapinoida niin se oli ainoastaan hyvän kautta sieltä puolelta se tuli. Totta kai mä tein sen itse, mutta kyllä se tuli siitä tietysti auktoriteettipelosta, jos ollaan rehellisiä.
HI: Kiitoksia tuliko Tuure sulle jossain vaiheessa siellä se auktoriteettikammo, kun sä tulit siihen puberteetti-ikään ja muuta että. Oliks sulla silloin jotain ajatusta, että ei tää ookaan näin?
TW: Mulle tuli semmoinen konflikti tuolla rippikoulussa se oli hyvin auktoritaarinen se rippi-isä, joka meitä opetti. Mulla oli vähän jo silloin semmoinen epävarmuus siitä, että onko se kaikki ihan totta. Et se uskomus järjestelmä rupes paneen mulle hanttiin, että en mä voi kaikkee uskoo, joka on tuhat vuotta sitten sanottu. Et kyl se on vähän tässä ajan kuluessa muuttunu ja mä kyseenalaistin sille papille sit niitä uskonkappaleita ja sillai niinku härnäsin sitä. Ja se suuttu mulle sit kovasti siitä, kun mä en taipunu hänen tahtoonsa ja no sehän pillastutti vaan enemmän, että ei olla koulussa nyt eikä oo faija tossa. Et on tommonen vieras pappi tossa, joka yrittää kurmuuttaa mua ja mä panin hanttiin oikein reilusti sitten ja riideltiin siellä luokkahuoneessakin. Jotenkin mä lopetin sen koko uskomisjärjestelmän. Mä niin kun poistuin sieltä, koska mä olin tyhmä. Mut sen papin olis pitäny olla viisas sen ois pitäny armahtaa mua tyhmyydestä. Ihan viime päiviin asti mul ei oo sitä uskoa niin mä oon sitten näillä omilla avuilla ja omilla sisäisillä tiedoilla niin kulkenu. Mutta sen saman mä tunnistan tossa, kun Antti sano sitä, että piti olla hyvän puolella, kun muut kiipesi tommoisiin voimalinjatolppaan niin minä en kiivenny, kun siinä luki se varoitus, et varokaa. Mut jätkät kokeili sit kuinka korkealle ne pääsivät. Mä en koskaan menny sinne, koska se oli kerran kielletty niin ei sinne mennä.
HI: Antti kun sä oot liikkunu paikasta toiseen ja ollu vaikka missä. Niin koik sä missään vaiheessa siinä puberteetti-iässä, että mitä tää nyt sitten oikein on vai tyydyik sä aina siihen kapinoit sä?
AP: Ehkä mun kapinani oli sitä, että nuoruusiässä mä muutin liiteriin asumaan eli linnani oli liiteri, kotini on kanala eli se oli sodanaikainen kanala. Mut kun nimi on Ana niin se oli anala eli siellä mä asuin. Aika kylmää oli välillä. Äiti toi lämpökynttilöitä sängyn alle. Mutta mä olin turvassa kuitenkin auktoriteetti isältä. Se oli semmoista kapinaa ikään kuin vapautta elää semmoisessa vähän huonommissa olosuhteissa. Kyllä nuoruutta on kaikkein eniten niin mulla vaikuttanu semmoinen tilanne, että vaikka mä nyt oon isästä puhunu niin todellisuudessa hän oli kasvatti-isä ja 12 vuotiaana äitini sanoi, et älä etsi oikeaa isää lupasin hänelle. Mutta sitten 14 vuotiaana minulle selvis tää vapaaehtoinen pelastuspalvelu, jossa etsittiin sitten ihmisiä ja se on ollu mun elämäni semmoinen johtolanka oikeastaan 45 ellei 50 vuotta. Monet isät olen löytänyt omaa isääni en koskaan. Mutta muille olen löytänyt isiä aika useitakin. Koska nuoruusajan hälytyksiä oli aika palon. Tuettiin poliisia etsinnöissä ja. Se on myöskin tehny mun elämästäni sen, että mä halusin olla aina valmis niin kun partiopoika ja sen takia mä en oo oikeastaan paljon käyttäny alkoholia, koska mä olin valmis auttamaan ja menemään metsään etsimään ihmisiä. Ja tää harrastus on jatkunu ihan näkövammaan asti, että ja vielä näkövammaisenakin ja olen kaivanut ihmisiä tuolta kadonneita. Se lähti siitä lupauksesta äidille, että omaa isää en etsi mutta muut isät olen löytänyt.
HI: Elikkä sulla oli tosi vahva suhde äitiisi niin kun selvästi myöskin tuolla Tuurella oli siihen isoäitiin. Sitten kun tultiin sinne kahteenkymppiin niin vieläks te piditte huolta niistä äidistä ja isoäidistä Antti ole hyvä.
AP: Suhde äitiini oli siinä oli jopa maagisia piirteitä omasta mielestäni, että hänellä oli tietty kyky jopa nähdä mitä mun elämässäni tapahtuu ja hän pystyi kertomaan tilanteita muille ihmisille, että missä tilanteessa olen, kun lähdin purjehtimaan aikoinaan esimerkiks. Niin hän kertoi sitten mun merihädät siskolle ja muille veljeksille, vaikka mitään yhteyttä ei ollu kehenkään ollu. Mut kun sanoit, että voimakas äitisuhde niin se oli erittäin voimakas. Mä sanon ihan suoraan. Jatku äidin viimeiseen hengenvetoon asti.
HI: Tuure isoäiti.
TW: Faija aina sano, että mummu mahtuu piirongin alle seisoon mut ei maate. Eli se on neliskulmainen ihminen. Äiti jäi etäiseksi. Mä en päässy koskaan äitiä lähelle sillä tavalla, että me oltais oltu läheisiä. Mut sen mummun kans me oltiin läheisiä ja hän kuoli, kun mä olin yhentoist vanha. Se oli iso muutos mun elämässäni, koska hän oli semmoinen tuki ja turva. Vieläkin se liikuttaa. Äidin kans ei ollu semmoista suhdetta. Me otettiin aina vähän yhteen, koska äiti oli kans hyviin jyrkkä siitä mitä tehdään ja mitä ei tehdä ja mä oisin tarvinnu siinäkin enemmän tilaa. Se mummu oli se kaikkein tärkein. Se opetti mulle mitä on rakkaus kiitos.
HI: Täällä saa liikuttua. Sit mennään siihen aikuisuuteen ja työelämä. Mitä Antti sun mielestä on aikuisuus ja sit sä voit kertoa, että mitä on sitten työelämä?
AP: Mun aikuisuus alkoi niin kun mä kerroin sieltä liiteristä ja sen jälkeen en ollut ihan eheimmästä päästä oleva kaveri vaan siirsin liiterin merelle ja lähin purjehtimaan eli se oli suora jatkumo sille liiterille. Mä elin purjeveneessä nuorempana hyvin paljon ja purjehdin sitten yksin ja se oli mulle vapaus. Mulla oli se liiterin turva, mutta vapaus siitä kulkea ja kokea ja.
HI: Se oli yksin purjehdus ja sano vielä malli.
AP: Dufor.
HI: Optimistijolla.
AP: Valmistettu 31 jalkainen. Kaikki mun rahat oli siinä ei ensimmäistä kuule mitään ollu missään muualla, kun kaikki oli purjeveneessä.
HI: Mutta sä purjehdit vuosia vai maileja?
AP: Se oli vuosia. Mä Päijänteeltä hankin niin kun sanottu ison veneen ja vein sitten Helsinkiin ja siitä lähdin sitten Visby, Gotlannit ja Tanskan reunoilla asti olen ollut ja olen sitten sitä yrittäny voimakkaasti upottaa eli neljä vuorokautta sitten elelin sitten masto meressä ja moottori hajalla ja Volgonef 255 oli matkalla Kööpenhaminasta silloin silloiseen Leningradiin ja ne pelasti mut tuolta Itämereltä sitten. Oli viimeinen iltapäivä alkamassa, mutta täällä taas ollaan tällä puolella.
HI: Mennään tohon työelämään?
AP: Mä lähdin työelämääni, sillä lailla, että mulla oli se halu auttaa ja näin ollen musta tuli nuorisotyöntekijä ja sitten musta tuli tämmöisen erikoisnuorisokodin lastenkodin vt-johtaja ja jossain vaiheessa sit johtaja. Eli mun koko elämää on kantanu se ajatus auttaa ja sieltä sitten aikoinaan siirryin 20 vuoden jälkeen niin sitten tietotekniikan pariin, jossa olin sitten lopputyöelämän siihen viimeiseen päivään asti.
HI: Tuure nuorisovaiheet oliks niin, että sit sä kuljit kuiteskin sen faijan kanssa soittamassa musiikkia?
TW: Mä sain kaheksan vuotiaana haitarin. Mä rupesin käymään 14 vuotiaana keikoilla ja veli opetteli soittaan rumpuja sitä, opetettiin soittaan sillä, oli hyvä korva. Ne sano sitä metronomi Walliniks ja ennen kun faija kuoli 73. Me triolla vedettiin tommosia häätilaisuuksia. Me soitettiin toistasataa häätilaisuutta sillä triolla. Mentiin eri paikkoihin tossa lähiseudulla ja käytiin niissä Elannon juhlahuoneistoiskiin soittamassa. Me soitettiin niit häätilaisuuksii, sillä tavalla, että me oltiin jossain soittamassa. Sit tuli joku kysymään, et tota onks teillä sinä ja sinä lauantaina tilaa kalenterissa et tulisitte meille soittaan. Me saatiin uusii keikkoi siellä, kun me soitettiin. Siinä se faija ei ollut auktoriteetti. Kun me oltiin siel lavalla tapahtu mitä hyvänsä. Meni piuha poikki tai katkes mikinjalka. Me oltiin niinku työkavereita siellä lavalla. Se faija ei mestaroinu millään tavalla vaan se kuunteli broidin ja mun ehdotukset, et mitä nyt kannattaa tehdä, että lopetetaanko tähän vai haetaanko uus johto. Mä totesin, sen faijan vasta opin tunteen siellä, kun olin 17 täyttäny, et mikä se on ihmisenä. Mut sitä ennen mä pelkäsin sitä tai olin sille koko ajan vastakarvaan. Että siellä soittohommissa meistä tuli kavereit. Ja nyt aina joskus koitan soittaa haitaria. Mä pari kesää sitten kun mä sain ton veritulpan aivoihin nää kädet ei enää toimi et en mä mitään nopeeta pysty soittaan. Tää motoriikka on menny ihan pieleen, että tota. Siit tulee semmoist kökköö, et mä en viitti ite kuunnella sitä. Mua rupee raivostuttaan, kun mä ennen osasin ja nyt mä en osaa, et mihkä se on kadonnu ja sit mä laitan pois sen haitarin, etten mä riko sitä.
HI: Te ootte ollu molemmat vuodesta 2020 tässä Minun näköinen mieli ja sitten Minun näköinen elämä jutussa edelleenkin. Antti miten pääsit kyytiin niin sanotusti?
AP: Jutta Saanilan kanssa silloin 20 olin aika kärjessä todellakin soittelin. Mistähän mä sen sain sen tiedon et.
HI: Airut lehdessä mä löysin ite.
AP: No joku tämmöinen se on täytyny olla. Tää on niin kun tavallaan suora jatkumo tolle elämälle nyt se, että pystyy kääntämään voitoksi tän näkövamman, sillä lailla, että voi olla muiden kans tekemisissä ja mahdollisesti auttaa sitten ja tukea siinä ja saada itsekin tukea siihen sen kautta. Opettajana kuitenkin kerkesin 16 vuotta elämäni viimeiset työelämävuodet toimia niin tää puhekin on joskus onnistunu ja sen kautta sitten puhelinrinkitoiminta on ollu mieluisa kohde.
HI: Tuure sä oot eläny vähän lähempänäkin tätä puhelinrinki ajatusta ja yleensäkin henkilöä kuka tän hankkeen pani läpi. Miksi sä lähdit mukaan vai osoittiko joku sua sormella?
TW: Ei kyllä mä tutustuin Jutta Saanilaan ja silloin kun hän aloitti tätä kolmivuotista proggista niin alkuvaiheessa jo olin siinä mukana kuuntelemassa sitä ja kiinnostuin siitä, koska siihen liittyi toi sama ajatus, kun Antillakin, että voi olla vielä muille ihmisille avuks ja hyödyks. Sitä puhelinrinkiä ruvettiin suunnitteleen ja siihenhän tarvittiin ihmisiä ja sit tekemään sitä. Ja mä ilmoittauduin sit semmoiseks koollekutsujaksi. Meillä oli semmoinen rinki joka. Mä olin tekninen koollekutsuja, että mä loin sen ringin puhelimessa, koska mä pikkuisen näen tolla toisella puolella. Niin mä kutsuin sen ringin kasaan ja jäin sinne rinkiin sitten osallistumaan, etten mä ollu pelkästään siinä teknisenä apuna vaan jäin sitten jutteleen sinne ja ne oli hyviin mielenkiintoisia ne keskustelut että. Mä sain itse valtavasti siinä ja kiitin itseäni, että nyt lähdin mukaan semmoiseen toimintaan. Sitä kautta mä tulin silloin 20 mukaan.
HI: Kiitoksia kyllähän se silleen on, että tällaisia ihmisiä tarvitaan. Mä oon semmoinen kännykkätaituri. Jos toi Antti ja Antin äiti on lentänyt trapetsilla niin he osaa niin kun tavallaan kaiken. Mutta minä en osaa noissa tietotekniikka-asioissa juurikaan mitään. Puhumattakaan, että mulla ei oo ollu älykännykkää ja Tuure lähti sitten niin sanotusti tekniseksi asiantuntijaksi, joka kokosi jengin. Mä sanoin Jutalle, että mä en tällä C-vitosella osaa sitä tehdä. Ja Tuure tuli siihen mukaan ja sitä kautta me ollaan sitten liikuttu siinä etiepäuin näissä asioissa ja muutamat ihmiset edelleenkin miettivät sitä, että tulisiko heistä kokoonkutsujia. Ei tarvitse sitä miettiä, jos haluaa sinne. Kyllä teknisiä assistentteja löytyy. Antti paras kirja sun mielestä?
AP: Se on semmoinen kirja, kun Douve eli joutsen. 15 vuotias kaveri lähti purjeveneellä kiertämään maapalloa ja se kesti tommoisen viis vuotta ja se oli semmoinen nielenkiinnon kirja. Liitty tietysti siihen omaankin purjehdusseikkailu systeemiin, että sen heitän.
HI: Kiitos Tuure?
TW: Mulla on koko toi Päätalon tuotanto ja sitten Väinö Linnat kaikki Pohjantähden alla ja Tuntematon sotilas ja nyt tää kirja se sotaromaani, kun siitä tuli painos niin mä hankin senkin. Suuren vaikutuksen muhun tehny se. Sekä Linnan tuotanto, että se Päätalon tuotanto.
HI: Elokuva kun te ootte nähny kuiteskin elokuvia, Antti?
AP: Papillon.
HI: Tuure.
TW: Kans se Papillon se teki muhun vaikutuksen. Se oli jotenkin niin karu se tarina se koko idea olla jossain Pirun saarella.
HI: Musiikki mikä musiikki tai musiikkiesitys tai olkoon se mikä tahansa?
AP: Tää on sellainen kysymys, jonka olisin toivonu, et eikö tätä koskaan tuu koska mä en musiikista oo päässy jostain syystä elämässäni millään tasolla niin kun kiinni. Jos mun pitäis sanoo joku hyvä kappale niin se on Yellow River koska se on mun mielestä kiva nimeltään. Mä en oikein muita tunne.
HI: Tuure mikä kappale tai sano säveltäjä?
TW: Klod Debysi sil on hirveen melodikkaita kappaleita.
HI: Ootteks te koskaan ketellu maalauksia. Antti maalaus?
AP: Kaunein maalaus on, kun ystäväni maalas diakuvasta mun rakkaan purjeveneen.
HI: Tuure?
TW: Tuolla Amsterdamin Raiks museossa mä oon nähny semmoisen Rubensin tekemän pieni teos, Äiti ja lapsi siin on jännät ne valot. Siin on semmoinen takka ja sit siin takan edessä on se äiti ja lapsi. Mä jouduin siellä menemään sinne seinää vasten seisoon siellä museossa ja kattomaan et onko siellä valo siellä sen taulun takana. Kun se tuntuu siltä, et sielt taulun takaa tulis valo siihen tauluun. Mä olin aivan haltioissani siit tekniikasta, et kuka pystyy öljyväreillä tekemään tommosen työn, joka tekee elävän valon siihen huoneeseen.
HI: Kiitoksia herrat te olette todennäköisesti avartaneet monen ihmisen ajatuksia sillä tavalla, että Antti, joka kesken kaiken opetuksensa huomasi, että hänen näkönsä heikkeni ja himmeni ja Tuure joka aivoinfarktin kautta sitten joutuu nykyään elämään näkövammaisen elämää. Mutta diagnoosi näkövammaiseksi ei tule, koska tässä taas erilaiset byrokraatit ovat miettineet, että hänen aivoissa tapahtuva asia ei ole näköön liittyvä asia ja näin ollen se pidetään pois siitä näkövammaisuudesta. Mutta te ihmiset olette antaneet tässä vapaaehtoistyössänne ja koko elämässänne sen mitä olette antaneet. Ja te annatte eteenpäin ja mä toivon teille äärettömän mukavaa olemista ja elämäniloa niin kun se teiltä näyttää löytyvän. Kiitoksia teille Antti sinne Thaimaahan ja Tuure sinne Helsingin Suutarilaan. Oliko se Suutarila vai Suutarla?
TW: Se on Suutarila.
HI: Sinne Suutarilaan.
TW: Kiitos Harri.
AP: Kiitos Harri.
Mitä on puhelinrinkitoiminta? Sinä sitoudut viisi kertaa olemaan mukana keskustelussa. Sinun ei tarvitse osata muuta kuin vastata puhelimeen. Kokoonkutsuja soittaa ja kokoaa ringin, jossa keskustellaan luottamuksellisessa ilmapiirissä. Voidaan jakaa yhteisiä asioita ja elämänkokemuksia. Osallistu sinäkin puhelinrinkitoimintaan. Lisätietoa saat soittamalla numeroon 050 405 9057. Lämpimästi tervetuloa mukaan puhelinrinkitoimintaan.
(mainos ja tunnusmusiikkia)
[Lopputunnus alkaa, porinaa]
[Mies laulaen:] Dum-dum...
[Naiset laulaen:] Aa-aa… mielen pata porisee…
[Nainen puhuen:] Minun näköinen mieli.
[Naiset laulaen:] Mitä se tarjoilee-ee-ee...?
[Nainen puhuen:] Näkövammaisten liitto.
[Lopputunnus päättyy.]